en halua lähteä tälle matkalle. en halua mennä tähän maailmaan.

lainaus anna-leena härkösen valomerkistä. kolmannessa luvussa nuo lauseet, ja samastun oloon sitä lukiessa. en haluu. samat ongelmat jo näin alussa, mistä aiemmin avauduin. ehkä vielä pahemmat, koska päähenkilö on nimeltään anita ja ammatiltaan kirjailija, joka kärsii masennuskausista, syntymäpäiväkin samoihin aikoihin. liippaako hieeeeman liian läheltä. just sayin'.

noh, mä en jaksa ajatella, joten luen silti. vähän kuin jotain pastaa vätkyttäis, ihan hyvää bulkkia.

piilolinssit ei oo vielä saapuneet niin en jaksanu lähtee asioille enkä siis kirjastoonkaan. huomenna menen, koska loppuviikosta on kurja ilma. vietin omaa aikaa ateljeella, eli nukuin, piirsin, imuroin, kylvetin orkideat ja olin terapiassa. ruokin oravaa, joka näytti jo pulskalta, mutta ajattelin et se on ehkä tiineenä masu täynnä pikkuväkeä, joten hemmottelin sitä heittelemällä sille lisää maapähkinöitä, kun se uskalsi oikein tulla ikkunalle pyytämään. en voi vastustaa söpöyttä.

eilen piti ottaa yhteyttä ensin riistayhdistykseen ja sitten poliisiin, koska tossa metsässä liikuskelee etukoipensa loukannut metsäkauris jo toista kuukautta. sarvipää ehti matkoihinsa eilen niin sitä ei voitu vielä lopettaa (helpotus ja surku). äsken soitettiin uudelleen kun pariskunta tuli taas ruokailemaan tohon, mutta riistatyyppä ei päässy paikalle. täytyy seurata tilannetta. onpahan asiantuntija kyenny sillon eilen arvioimaan eläimen kunnon, ja totesi sen olevan liian huonona jotta se selviäis tuskitta elossa enää. ei tollasia päätöksiä kyllä haluu tehdä, ihan hirveetä ainakin mulle. se oli niin jumalaisen kaunis äskenkin sen samettikruununsa kanssa! ihan parasta aikaa elämässä, metsänpohja täynnä herkullisia versoja ja puoliso varmaan tiineenä ellei jo synnyttänyt.

mä näin heti viime yönä unta jossa kaurista tappamaan tullut metsästäjänainen oli tuikannut kauniin eläimen katulampun pituiseen vartaaseen ja raahas sitä tossa terassilla autotielle päin. kysyin, haluisko mieluummin tulla sisäkautta, jotta mä voisin ottaa vaikka ne sarvet  talteen (mähän kerään semmosia juttuja valve-elämässäkin). nainen sanoi kyllä mielellään nylkevänsä lihat tässä irti, mutta sarvet se oli jo heittäny pois. yritti tarjota mullekin viininpunaista kauriinlihaa jota suikaloi menemään. sanoin totuudenmukasesti että en oo syöny lihaa 14ään vuoteen enkä syö nytkään. kysyin, että hyödyntäähän se varmasti kaikki ruhon osat, johon vastasi että juu, sellanen lupaus on niiden tehtävä tässä sopparissa joka antaa metsästysluvat. jos tapat, syöt tai myyt kaiken. ihan hyvä sääntö. musta kyl tuntui että tää nainen oli enemmän larppaajahenkinen elämysintoilija kuin varsinaisesti eläimistä välittävä tapaus. tuli mieleen virkaintoinen partiolainen.

miks mä kirjotan mun unista? ehkä siks kun niissä on usein ainakin jonkinlainen looginen juoni. ja siks, että pitkään aikaan en nähny mitään kunnollisia unia, varmaankin aivovamman takia. unet on ollu mulle pienestä lapsesta saakka tärkee sisäisen maailman osa, todellisuuden jatketta. ne on niin yksityiskohtasia ja muistan ne aina tosi tarkasti.

terapiassa päästiin aika hyvin eteenpäin tunnelukoissa. käsiteltiin sellasta kuin ulkopuolisuus. mä sain siitä aika vähän pisteitä, mutta löytyhän sieltäkin vaikka mitä kun keskusteltiin syvemmin. vähän huonosti ajoittui ihan loppuun mun viimeisimmän itsemurhayrityksen muisteleminen jonka tajusin vasta tänään liittyvän nimenomaan ulkopuolisuuteen. en tälleen yleisellä arjen tasolla koe nykyään olevani ulkopuolinen, koska mulle tärkeintä on mun sisin ja oma maailma. mutta sillon, seittemän vuotta sitten tilanne oli toinen - olin jumissa todella toksisessa työyhteisössä joka sairastutti mut ja siks olin päättäny kiivetä ullakolle ja työntää pääni muovipussiin. se elämäntilanne oli viimenen pisara, siihen päätökseen oli monia syitä ja on vieläkin, vaikken ookaan aktiivisesti itsetuhoinen tällä hetkellä. terapeutti kysyi oonko kiitollinen siitä etten sillon kyenny viemään asiaa loppuun, ja sanoin että en oikeestaan, sen jälkeenhän on tapahtunu vielä paskempia asioita, mutta meiän kannattaa puhua näistä sit kun pystytään tapaamaan kasvotusten. myönsin, et on mulla edelleen aina olemassa se varauloskäynti, ja mun mielestä mulla on siihen myös oikeus. ainoa mikä estää on se, mitä sellanen aiheuttaa muille. seittemän vuotta sitten en kokenu et mulla on ketään joka välittää. enkä ollu menettäny parasta ystävääni junan alle. mulla ei ollu senkaltasta näkökulmaa.

piti siinä sitten vähän keräillä itteään koska aika loppui kesken. noh, itku ei tapa ketään, mua ainakaan. herkät silmäluomet se saa kyllä rohtumaan ikävästi. meinasin mennä pyytämään halauksen puolisolta, mut en saanu aikasiks. niinpä kyynelehdin hetken seittemän vuoden takaisia tunnetiloja, niistin sitten nenäni ja keitin kahvit. säästän tuskallisimmat vollotukseni terapeutin nojatuoliin.