ihana maanantai tähän saakka. nukuin vähän vaille kasiin ilman aamuyön heräämisiä, oon kyenny pysymään ahdistuksitta vaikka takana on hirvee viikko - ja sain tehdä aivan yksin töitä koko päivän. kattoessani kelloa jossain vaiheessa ajattelin hyvin epätavallisen ajatuksen: ei hitto, mun pitää lähtee jo tunnin päästä himaan. kun saan työrauhan, jaksan mitä vaan.
mieli on tyyni koska päihdepsykoosi-ihminen ei pysty koskettamaan mua nyt. oon lisäks saanu muilta ystäviltä ja tuttavilta paljon tukee tässä taistelussa. oon siitä kiitollinen, koska se vahvistaa tunnetta siitä et täs on yks ainoo oikee tie ja se on se, että poistan myrkyttävät tekijät elämästäni, eikä ne voi enää hyväkskäyttää mun kantokykyä.
en oo kirjottanu siitä et maalasin aika paljon parin viime viikon aikana. edelleen ihan vaan siks että se on kivaa puuhaa ja se on hyvin paljon mua. parasta siinä on se, ettei nyt oo mitään rajotuksia eikä aikatauluja. musta on kyl tullu taiteeni kans myös tosi omistushaluinen. kovin etäiseltä tuntuu nyt ajatus myydä omia lapsiaan pois - ja pahimmassa tapauksessa kuunnella tinkauksia tai muita valituksia. olisin halunnu enemmänkin roiskia (isot pensselit, isot pohjat) kun vauhtiin pääsin, mutta helvetin helteet vei kaikki voimat, ei vaan kyenny seisomaan pidempiä sessioita telineen edessä. kahdesta tosi isosta työstä en tiedä, mut pienin, joka sekin on melko iso, tulee jossain vaiheessa olohuoneeseen sille varatulle paikalle. käytin neutraaleja harmaita ja ruskeita, paljon kerroksia, runsaat valutukset.
luen nyt päällekkäin kolmea kirjaa, kun en osannu valita: yhtä auschwitz-muistelmaa, pentti saarikosken myöhäisempiä päiväkirjoja ja toista kriminaalipsykan kirjaa. FBI-muistelmat meni jo, samoin kaks patologian hommelia. toi viimesin auschwitz olis muuten mielenkiintonen, mutta koska en oo vieläkään jakaantuneen kertojaäänen fani, se ei oikein etene. ehkä sitten jos tarinat nivoutuu yhdeksi, niinku oletan käyvän kun kaikki henkilöt päätyy birkenauhun. saarikoski tuntuu nyt sujuvimmalta. oon lukenu kaikki sen muut päiväkirjat kuin myös kaikki siitä kirjotetut muistelmat (paitsi viimeisen vaimon mia bernerin, jos se on sellasia kirjottanut). saarikosken elämä on tullu mulle niin tutuks, et siihen on helppo uppoutua aina vaan, vaikka toikin teos on 560-sivuinen järkäle. pena on vähän kuin joku tuttava, niin paljon oon siihen vuodesta 1998 saakka perehtyny. kävinhän mä sen haudallakin valamossa pari kesää sitten.
unessa istuin air force onessa obaman vieraana ja söin lentolounaaksi kovakuoriaisen ja sen kanssa jotakin jota ei voi kuvata mitenkään muuten kuin sanalla biomassa. ihonväristä tuotetta, joka ei ollu kasveista valmistettu, pikemminkin mikrobeista. keräsin sormenpäällä kaikki kuoriaisen sinimustat kitiiniosat tarjottimelta suuhuni ja mietin: tätä on tulevaisuus.
en kyl tiedä pystynkö tulevaisuudessa syömään edes hyönteisiä kun nekin on mun mielestä niin hienoja ja söpöjä.
