typerryttävän rauhallista maanantaita seuras sitten aivan kaoottinen tiistai. mun ainoat hetket jotka olin duunipaikalla yksin, oli kaks lyhyttä vessakäyntiä. koko talo oli täynnä meteliä, sisällä ja ulkona, työkoneet, ihmiset, joka tilassa pauhaava radio. hyi helvetti. meinasin taas saada paniikkikohtauksen: tuulettimen hiljanen pörinä ja tulostimen aivastelu mun työtilassa oli lopulta katkasta kamelin selän. jouduin ottaa puolikkaan rauhottavan, etten ois alkanu vaan huutaa jollekin. lisäks mä rupeen ahdingossani aina pelkäämään että saan epilepsiakohtauksen, mikä on ihan mahdollista. vielä lähtiessä kaks ihmistä alko hölöttää ulkoportaissa yhtä aikaa jotain vaikka mulla oli kiire bussiin. ei se olo meinannu laantua kotonakaan, palautumiseen meni tuntikausia huolimatta siitä et eristin itteni ateljeelle kaihtimet kiinni. mun sydän hakkas täysillä rintaan kun stressasin yöllä etukäteen sitä, mitä tästä päivästä tulee.

jouduin tänäänkin ensin vihjailemaan nätisti että on huono olo, en kestä melua, olin vastaamatta monologiin, sanoin toistamiseen et oon nukkunu huonosti, en oikein enää tajuu mitään mitä mulle puhutaan ku aivot on niin jumissa - mut vissiin se huutaminen olis sit tehokkaampi keino. jostain syystä sillon kun mä yritän jäädä taustalle, vetäytyä tilanteesta, ihmiset jotenkin panikoi ja alkaa puhua vielä enemmän. yksikin loukkaantu ja reagoi lapsellisesti kun sanoin toissaviikolla että koetan välttää ylikuormitustilaa, jotta saan yhden asian varmasti valmiiks, ja pyysin ettei se, noh, käytännössä seurais mua ympäriinsä. mä venyn ja paukun etten loukkais muiden tunteita, ja se vie mun kaikki voimat, eikä ne muut silti tunnu ymmärtävän. kohta mä oikeesti vaikutan todella aivovammaselta kun joudun toistelemaan sitä että oon aivovammanen - vaik musta tuntuu et se vammasuus on jossain mun ulkopuolella. lähdin sit tänään etuajassa pois kun en enää osannu muotoilla mitään ystävällisesti. kunpa ihmiset tietäis - uskois - että mä saan ylikuormitustilan jo siitä että keitän kahvia, koska siinä on niin monta kognitiivis-motorista vaihetta.

mä en enää kestäis hetkeäkään tollasta ympäristöä, mut vielä on kestettävä ens viikko. sit on vain yhden käden sormilla laskettava määrä päiviä jäljellä tota hommaa. olisin todella valmis lopettamaan jo nyt, koska olotilat vaan pahenee. musta on tullu selkeesti ääni- ja valoyliherkempi. onneks tän viikon työt on paketissa. vaikka mulla on nytkin päikkäreistä huolimatta edelleen tosi kuormittunu olo, tieto siitä, ettei mun oo pakko kuunnella ketään eikä reagoida mihinkään eikä pitää huolta mistään aikatauluista, työtehtävistä, saati muiden yksinäisyyksistä moneen päivään, helpottaa vähän.

donitsikoukku sen sijaan ei helpota: mul oli niitä tällä viikolla eväänäkin. söin niitä parkkipaikan vieressä salaa että saisin olla rauhassa, lol.