sataa kuin saavista ja ukkonen mylvii jossain. sisällä on niin pimeetä et musta kissa katoaa näkyvistä keittiössä.

luin päivässä emilie pinen esseekokoelman? muistelmat? tästä on vaikea puhua. kohta penan ruotsin-päiväkirjat asiaa tai ei loppuu. jonossa tossa yöpöydän kulmalla on mm. virginia woolfia ja patricia highsmithiä.

pine oli ihan hyvä, mut aina ihmettelen samaa: miksi kiire? materiaalia olis ollu hyvin paljon syvällisempään, pidempään kirjaan. pohdin joka kerta näiden sinänsä lahjakkaiden tarinankertojien - jotka harppoo pinnallisesti läpi kiinnostavien teemojen - motiiveja. kysyn: miks ylipäätään alottaa matka pinnan alle, jos ei sukella kunnolla pohjamutaan ja sieltä takas ylös? muutama pateettisuuteen yltävä luvun lopetuslause ei kyllä riitä vakuuttamaan mua siitä et jengi oppii elämästään yhtään mitään, saati kykenee aiheuttamaan syväänuurrettuja, ajatusmaailmaa uudistavia kokemuksia lukijalle. kirjan pitäis muuttaa maailmaa, jos sen aikoo kirjottaa. varsinkin muistelman, koska se on totta, siitä täytyy voida oppia niin monella tasolla kuin mahdollista, puolin ja toisin. sit tuskailen, et perkele, taas meni ainutkertaiset muistot, mielenkiintonen tarina, näkökulma ja elämänkokemus - ja sekä kirjailijan että lukijan aika - suorastaan hukkaan.

lainasin myös jonathan franzenin (mulle toistaiseks tuntematon tyyppä) esseeteoksen epämukavuusalue, jonka pitäis takakannen mukaan olla "syvästi henkilökohtainen". toivon että se sit kans olis tarkkanäköisempi, verkkaisempi, oivaltavampi, kuin nää niin monet muut jotka lupailee paljon.

mun kokemuksen mukaan mieskirjailijoista on kiinnostavia lähinnä ne jotka on alkoholisteja tai homoseksuaaleja - tai ne, jotka sattuu olemaan molempia, kuten augusten burroughs - mitä omasta elämästään kirjottamiseen tulee. haluisin kovasti lukea enemmän miehiä, mut on vaikee löytää hyviä. burroughsin lisäks pidän charles bukowskista, frank mccourtista, james ellroysta ja saarikoskesta - siitä, miten ne kirjottaa itsestään. ylipäätään kaikkien kirjailijoiden päiväkirjat on huikeen paljon mielenkiintosempia kuin niiden proosa. muistan kirjottaneeni joskus 25-vuotiaana ylös ajatukseni: jos se ei oo henkilökohtasta, en oo kiinnostunut. jos se ei oo omaperäistä, se ei oo sen arvoista.

maailma on jo täynnä pintamateriaaleja, miks lisätä muovin määrää? raadelkaa haavanne karkealla merisuolalla vereslihalle, haudatkaa ittenne ja kaivautukaa ylös ja ulos omista mädäntyvistä jäänteistänne. kertokaa joka askeleelta kuinka putositte käsittämättömään tuskaan ja kiipesitte takasin. rakentakaa hajonneiden sydämienne muruset uuteen muotoon ja kertokaa pala palalta, mitä se kaikki oli. käyttäkää siihen 200-500 sivua. antakaa kaikkenne. tai tehkää jotakin ihan muuta. vittu.

uy78b.jpg

meillä on nyt neljä kirsikkapuuta ja uus, ylimääräsistä liuskekivistä rakennettu vesiaihe puutarhassa. siihen nähden kuinka hemmetin väsyny oon ollu tänä vuonna, ollaan saatu ihmeen paljon aikasiks.