en jaksa enää säätää taidekuvien kanssa, joten tästä tulee tylsän näkönen päiväkirja taas.

odottelen alavatsa kireellä et menkkikset alkais, mut ei ne vaan ala. hermosärky on niin kamalaa et joudun ottamaan kipulääkettä kolmesti päivässä ja sama juttu ahdistuksen ja rauhottavien kanssa. nukkumiset menee harakoille, täytyy antaa tilaa romahdusitkuille ja niin edelleen. yritän tässä vaan urheesti miettiä, että ainakin oon paljon lähempänä vaihdevuosiani kuin murrosikääni, et kai täs jotain toivoa on. yks dokkari aiheesta anto vihjettä siihen suuntaan et menopaussi vois viedä tän pms-vaikeilun mennessään. roikun siinä ajatuksessa nyt toistaseks, vaikkei se välttämättä toteudukaan.

mun ja kuntoutuskurssikaverin keskustelut meni tällä viikolla sellasiks et mulle iski jostain ihan ääretön riittämättömyyden tunne, jota sit tietenkin tää ankee hormonihelvetti ruokki oikein rattosasti. ollaan kovin samanlaisia ja sit kuitenkin eroavaisuuksiakin on, ja nää tosiasiat aiheutti erilaisia tunnereaktioita ja varmaan väärinkäsityksiäkin molemmissa. samoin kotona puolison kanssa kohdatut pienet ristiriitatilanteet menettää sen ristinsä sieltä ja eskaloituu nopeesti. oon itkeny paljon. välillä suhteettomasti, mut aina tarpeeseen. yhden ikävän keskustelun päätteeks suljin itteni ateljeen vessaan ja katoin peiliin sanoen itkevälle itelleni: "mä pidän susta huolta. tuli mitä tuli, mä en jätä sua." kai mä sanoin sen sille yksinäisyydestä itsensä löytäneelle ihmiselle, joka hormonipilven ja siitä johtuvan dopamiinivajeen takia on ollu aika hädissään tässä. ehkä toivon, et joku muu sanois ne sanat mulle, kun oon yli 30 vuotta pitäny ainoastaan ite huolta itestäni, mut se ei kai nyt just oo mahdollista. en ensinnäkään aina osaa pyytää sitä muilta: toivon, et ne jotenkin muka osais automaattisesti sanoo ne oikeet sanat oikeella hetkellä, jotten kokis itteäni riittämättömäksi tai hylätyksi - enkä toisaalta tiedä uskoisinko edes, vaikka joku muu sanois ne mulle. voin luottaa vain itteeni. vain mä osaan lohduttaa mua sillon, kun on kaikkein vaikeinta.

terapiakin käytännössä päätty tällä viikolla. tavataan vielä yhden kerran, jollon saan virallisesti oman kansioni takasin, mut ei olla vielä sovittu tarkkaa ajankohtaa. jätettiin se leijumaan, kun ei täs nyt oo varsinaista hätää pms:n ulkopuolella ja mun kalenteri on täynnä muutenkin. oli kiva nähdä terapeuttia pitkästä aikaa - mulla on ollu kiireitä ja sitä ennen se oli sairaslomalla - mut jotenkin jäi hämmentyny olo päällimmäisenä mieleen kun lähdin. ehkä yllätyin itekin ajatuksesta, et tässäkö tää nyt oli, nää yli kolme vuotta, enkä osannu tuntee muuta. itkin kyllä helpotuksen ja kiitollisuuden kyyneliä session lopussa, et luultavasti se kohtaaminen meni ihan hyvin.

huomenna on lauantai ja mä valmistun vertaistukiohjaajaksi. tulee pitkä päivä, mut onneks aiempien viikonloppujen myötä kouluttajat ja muut kurssilaiset on tullu tutuiksi, eli esimerkiks minkään uudenlaisen ryhmädynamiikan pohtimiseen ja jännittämiseen ei mee enää niin paljoa energiaa ja kapasiteettia. sunnuntaina meen uudelleen taideterapiaryhmään. näiden vaativien sosiaalisten velvollisuuksien takia varasin tän päivän sekä maanantain pelkkään lepäilyyn. ei ainoastaan mieli ja aivot vaan koko keho on ihan poikki tästä hemmetin vuoristoradasta, jonka myllytyksessä oon viimeset pari viikkoa ollu. kunpa saisin ens yönä vihdoin nukuttua hyvin.