koronan takia päätettiin jättää appivanhemmilla käynti väliin. kun asia saatiin sovittua tunsin fyysisesti kuinka ahdistus lähti pois kehosta. oon stressannu ihan hirveesti sitä että täytyis olla ilman maskia jossain, koska täytyy syödä, eikä siinä oo auttanu yhtään se et anoppi helluntalaispsykooseissaan kehottaa lähinnä huutamaan herraa apuun, koska hänellä itsellään on rauha taivaanisän kanssa jos tartunta tappaa. noh, kai sekin on tietynlainen denialismin muoto.

suurimman osan ajasta osaan suodattaa hengelliset hölinät, mut niinä kertoina kun anoppi on alkanu tuputtaa mulle jumalaa elämän suurimpien kriisien keskellä, kuten mun halvaantumisen, iskän kuoleman, kissan syövän tai nyt koronan - mä oon joutunu sanomaan tosi tiukasti että nyt riittää. meiän näkemyseroja myös vaikkapa homoseksuaalisuuden suhteen on turha edes ruotia, ne on niin ääripäissä toisistaan. voi anoppi-kulta kun tietäisit mitä mä oon nuorena naisena nuorten naisten kanssa tehnyt!

360.jpg

yltiöuskovaisuus on mun silmissä taas vaan yks keino olla kohtaamatta tosiasioita ja itseään, eräänlainen elämänvalhe kuten päihteet. se on harmillista, koska se estää kahden ihmisen välisen aidon yhteyden muodostumisen. välissä on kalvo, jonka läpi ei näe. mun anoppi ei tunne mua, eikä haluakaan tuntea, ja mä en jaksa enää kymmenen vuoden jälkeen yrittää nähdä sen kalvon läpi muuta kuin nyt näen: keinottomana pyristelevän ihmisen, jonka katse on kuolemanjälkeisessä elämässä tämänhetkisen sijaan.