noi väkivaltaan, traumoihin, stressiin ja jännitykseen liittyvät pohdinnat osu silmään varmaan siks että oon nyt noin kuukauden tai kaks ollu jossain oudossa voimattoman ja ylivirittyneen olotilan ällöttävässä ristitulessa. ehkä rankan opiskelun seurauksena. siitä johtuen esimerkiks toi nuoruusiässä vaikea-asteisena vaivana eläny sosiaalinen fobia ja panikointioireet häiritsee pitkästä aikaa oikein kunnolla.

työt alkaa ens viikolla: harkkapaikka ja tulevat ohjaajat ja työkaverit on mahtavia, joten se ei sisänsä jännitä lainkaan, mut mun hermosto varmaan pelkää vanhasta tottumuksesta jonkin uuden alkamista. luultavasti myös enimmäkseen kotona kyhjöttäminen esseitä kirjottaen monen kuukauden ajan on nostanu sosiaalisen osallistumisen kynnystä. oon kyllä nähny tärkeitä ihmisiä ja tehny asioita, mut välillä pelottaa mennä ihan vaan kauppaan. huomenna täytyy käydä asioilla ja kädet vapisee nytkin kai siitä johtuen, vaikkei reissussa oo mitään poikkeuksellista tai pelottavaa. aika kamalaa muistaa, et entinen elämä oli tätä potenssiin kymmenen joka jeesuksen päivä.

ton edm. päiväkirjamerkinnän jälkeen sain erilaisista lääkityksistä jonkin verran apua ja pystyin ruveta altistamaan itteäni pikkuhiljaa. mut 25-vuotiaana olin sairastanu sosiaalista fobiaa jo 10 vuotta, ja altistamista sain tehdä toiset 10 vuotta että saavutin jonkinlaisen sisäisen ja ulkoisen itsevarmuuden - että mulle esimerkiks alettiin sanoa, että vaikutan siltä että mulla on hyvä itseluottamus. kuulemma mun panikointi ei näy musta mitenkään ulospäin, mut se tuntuu edelleen sisällä aivan yhtä kammottavalta kun nuorempana. se on todella epämiellyttävää, mut onhan näiden vuosikymmenten kuluessa jonkinlainen varmuus ja luottamus siihen itsen säätelyyn syntyny: tiedän etten kuole, ja että se menee ohi.

olis tietty mukavampaa elää elämäänsä niin ettei olis koko ajan psyykkisesti huono olo ja siitä johtuva ahdistuksen kompensointi päällä, mut tällasta tää nyt vaan on, koska varhain alkaneet ja pitkään kestäneet traumat. jos ei muuta, niin ainakin voin tässä opiskelemassani tulevaisuuden ammatissa olla muille tukena, kun tiedän että tänkin kanssa voi selviytyä.