mun eläytymiskyky menee välillä vähän yli. haistan nyt tässä huoneessa kipugeelin koska tuttu puhui siitä. aivan selvästi hyttysmyrkyn ja mentholin haistan.

en oo koskaan syöny kateenkorvaa, en oikeestaan tiedä muuta kuin et se on joku sisäelin, mut mä maistan sen maun ja tunnen sen koostumuksen kun näen kuvauksen annoksesta.

kun mä luen kirjaa tai katon sarjaa, mun ajatukset myöskin sulautuu kunkin fiktion lause- ja rakennerytmiin ja jatkaa sitä rytmiä kunnes alan tehdä jotain mikä vaatii olennaista keskittymistä.

katon jonkun tunnin dokkarin ja luulen  vielä sen jälkeen puol tuntia olevani se jota haastatellaan, kokeneeni samat asiat ja kantavani niitä muistoja. joo, ihan sööttiä, mut entäpä kun katon vahingossa semmosen naisen pölötyksiä joka väittää synnyttäneensä avaruusolioita.

mun tekee mieli puhua ärrävikaisesti ärrävikaisten seurassa. on hyvin hilkulla etten vaan vaistomaisesti tee niin joskus. se olis aika kamalaa.

kaiken muun ylikuormituksen lisäks myöskin tän piirteen takia tarviin paljon palautumisaikaa kaikesta, ihan kaikesta. siks kai oon tämmönen ikkunasta ulos tuijottelija.

lauantai-iltapäivä on harmaa, mut koska on lauantai, se harmaus on vähemmän painostavaa, enemmän odottavaa. tosin voihan odottaminen olla painostavaa, ja onkin. voi se myös olla hekumoivaa. muistan pilvisen viikonloppuillan tunnelman jostain yli 20 vuoden takaa. ilmassa on sähköä, koska on jotain menoa illaks, ja kaikki yksinäisen mutta dramaattisen nuoren tytön sosiaaliset mahdollisuudet on auki. se tunne oli pyörryttävän hieno sillon, nyt sen voi tavottaa vaan muistelemalla sitä tunnetta, ei mitään tiettyä tilannetta. ei tuu enää ikinä mitään semmosia hetkiä. koska 1) en halua bilettää ja 2) en jaksa ihmisiä.