järki sano sillon taannoin et pitäs lopettaa taidehommat kun ei ne tunnu johtavan mihinkään, mut keskustelin asiasta muutaman taiteilijakollegan kanssa ja sain vähän toivoa pelkojeni tilalle. päätin sit kuitenki osallistua yhteen ryhmänäyttelyyn tällä viikolla. vein pari vähän vanhempaa maalausta jurytettäväks enkä odottanu ihmeitä, mut ne pääs läpi ja on nyt maailmalla pällisteltävänä.

bongasin myös kansalaisopiston listalta yhen puolen vuoden taidekurssin, joka kokoontuu joka toinen perjantai-ilta tässä lähellä. arvelin et se on riittävän pitkäjänteistä ja silti tuntuu hassusti vähemmän sitovalta. rennolta ehkä? ei tarvii joka viikko mennä jos vaikka ei jaksakaan, ja silti se on käytännössä hidasta mutta varmaa opiskelua puol vuotta. oon aina valmis kehittämään itteäni, joten ilmottauduin. vaikka muotoilen sen tässä järjen ääneksi myös, on taiteen pitäminen hengissä sydämen asia.

tänään oli toivottavasti viimenen hellepäivä. kesä kyllästyttää mua aivan helvetisti, se on niin nähty nyt. kaipaan kaulahuiveja, maihareita ja paksuja sukkahousuja - sitä viileetä tuulta takin läpi. joinakin päivinä siltä haluu suojautua, ja toisina ei.

ehkä se tunne joka seuraa mua sieltä 1990-luvun lopusta edelleen näinä elo-syyskuun vaihteen viikkoina, on sen realisoituminen, miten kesän jälkeen kaikki näyttäytyy taas riisuttuna ja aitona. kesä on iso harha. yks ylisaturoitunu, lihava harha, ja syksy on se mitä oikeesti täytyy nähdä. puhuttiin tänään vertaisryhmässä siitä kuinka typerää on että esimerkiks suru täytyy peittää muilta, koska ne ei osaa kohdata sitä, vaikka se on niin iso osa meitä.