nyt on mun virallinen kesäloma, jota on jäljellä viis päivää. ens maanantaina hyppään taksiin matkalaukun kanssa ja putoon keskelle tuntematonta.

se kammottaa, mut samalla odotan sitä kuin lomamatkaa. mulla on yhden hengen huone ja täys ylläpito kahdeks viikoks. kuntoutuspäivien päätteeks voin käyttää kylpyläosastoa tai tutustuu kartanohotellin kauniiseen ulkomiljööseen. onhan se tavallaan lomaa, kun pääsee irti normaalista, mut en todellakaan kuvittele et se tulee olemaan millään muotoa helppoo. päivät on pidempiä kuin koskaan sairasloman jälkeen. neljä tuntia on tähän saakka ollu ehdoton maksimi, jonka kykenen keskittymään mihinkään, kotona tai muualla, ja sen jälkeen on päästävä nukkumaan pariks tunniks että jaksaa iltaan.

sen oon luvannu itelleni, että oon kuntoutusohjaajille avoin ja rehellinen kaikkien mun vaikeuksien suhteen, enkä aio pingottaa. lähden tonne hoitamaan itteäni samalla, tai ainakin käytän puitteita oman hyvinvointini vaalimiseen. yritän oikeesti olla armollisempi itteäni kohtaan.

eniten odotan uimaan pääsemistä, joskin jännitän, onko kaikkien altaiden vesi kylmää. kylmä vesi sattuu aivan saakutisti vasempaan puoleen, mut ehkä siihenkin voi pikkuhiljaa tottua. muistan kun pääsin terapia-altaaseen halvaantumisen jälkeen: se riemu jollon tajusin, et osaan edelleen uida! millanenkohan ilme mulla oli naamalla kun polskin menemään. olin vasta oppinu kävelemään uudestaan. en osannu kuvitella et uiminen olis mitenkään turvallista mulle.

puolentoista vuoden rupeama kuntouttavan työtoiminnan yksikössä päätty toissapäivänä. odotin haikeeta oloa mut ei sellasta tullu sillon, eikä oo tullu vieläkään. mä monesti odotan tunnereaktioita tietyissä tilanteissa joko muiden tai itteni taholta, mut ne ei useinkaan toteudu.

tunneympäristöltään ja rikkonaisuudessaan sekava lapsuus ja nuoruus ei oo antanu mulle mitään luonnollisesti toimivia vaistoja ihmisten kanssa olemiseen, saati elämänmuutosten kohtaamiseen. mä en tiedä mikä on normaalia kanssakäymistä, normaalia reagointia. oon yrittäny opetella aikuisiällä muita tarkkailemalla asioita, keränny itteeni normaalien ihmisten toimintamalleja ja käytöstapoja ja soveltanu niitä, mut kyl mä edelleen aika pihalla oon kaikesta. koen et oon aina liikaa tai liian vähän jotakin, joka tapauksessa omituinen.

välillä saan hävetä jälkikäteen epäsopivia reaktioitani, kuten sitä et repeen nauramaan väärässä kohtaa, koska mun huumorintaju on  toisaalta niin musta ja toisaalta niin typerän lapsellinen. voin vaan toivoo et mun vilpittömyys korvaa sellaset tilanteet, ja ihmiset ymmärtää et se ei oo tahallista enkä haluu loukata ketään.

pahinta kai tässä on se, etten oo riittävän tyhmä, jotta voisin olla tarkkailematta itteäni ja näkemättä omaa käytöstäni, joten se kaikki vaivaa mua alituiseen. joudun jatkuvasti opettelemaan - keskenäni, se on kuin sokea ohjais näkevää - miten välttää outoudet tulevaisuudessa.

en kyl myöskään oikein ymmärrä miten tän sivuston hommat toimii. käyttis nyt ainakin on ihan susi (anteeksi vaan ylläpito), mut kaiketi tää nostaa sillon tällön postauksia jonnekin etusivulle, koska en keksi muutakaan syytä sadoille lukijoille. mä en haluu satoja lukijoita, se on vaivaannuttavaa. tää on mun kaunokirjallinen koeputkilapsi, jonka hahmossa haluisin mieluiten pysyy anonyyminä. ehkä pitää tutkii asetuksia.