kokonaisvaltasesti hemmetin huono olo. vierotusoireista mukaan kuvaan on tullu kylmä hiki ja unettomuus. kaulan imusolmukkeet on niin kipeet et hyvä kun saa päätä käännettyä. vali vali.

en muuten koskaan valita vaivoistani missään muualla paitsi täällä. valittaminen ja sairauskertomukset on ehkä ankeinta ikinä: ei ne ääneen länkyttämällä mihinkään muutu. en haluu olla tuolla sosiaalisessa kehyksessä se ihminen jonka elämänsisältö on kasa diagnooseja - lääketieteellisiä tosiasioita, joille ei edes voi tehdä mitään muuta kun valittaa niistä. mitä siitä tulis jos uikuttaisin joka päivä sitä kuinka mun halvaantuneet raajat särkee 247, tai kuinka paskaa on kun en osaa tehdä tunnottomalla kädellä jotain niin nopeesti kuin toisella. kuinka en pysty kuuntelemaan musaa enkä siedä melua, miten iso mun näkökenttäpuutos on. puhumattakaan sit psyykkisistä oireista kuten ahdistuksesta ja häpeästä koskien omaa kehoa ja ulkonäköä, jotka ei anna mulle hetkenkään taukoa. saati itsetuhosuudesta. enhän mä muuta ehtis kun valittaa.

luultavasti siks jengit yllättyy, kun yhtäkkiä paljastan kuinka huono olo mulla on ollu itse asiassa jo ties kuinka monta kuukautta. valitan vasta sit kun on pakko, sit kun oireet alkaa vuotaa ulkomaailmaan. ja sillon oon sit jo aika kurjassa kunnossa. tuntuu vaan arjen keskellä etten haluu rasittaa ketään viemällä yhtään tilaa, vaan lahjotan yhteistä aikaaa ennemmin muille. jos joku näitä mun ankeita päiväkirjoja lukee niin vastuu siitä ajankäytöstä ei oo mulla.

oon huomannu tässä elämässä et nekin vähät asiat joita itestäni kerron, ei kiinnosta muita eikä jää niiden mieleen, joten oon mieluummin hiljaa ite ja kuuntelen muita. en oo koskaaan tykänny jakaa mitään henkilökohtasta muutenkaan kasvotusten kenellekään paitsi ehkä terapeuteille, niin se on mulle täysin ok. kuunteleminen ja muiden ymmärtäminen on lapsesta saakka ollu mulle mieluisampaa ja luontevampaa kuin omille asioilleni huomion hakeminen.

ainoo mikä on alkanu rasittaa viime aikoina on se, kuinka kaverit kysyy vointia viestillä, ja kun vastaan että "tosi huonosti", niin sieltä tulee takasin ainoastaan "jaksuhaleja/tsemppiä/voimia", mut se keskustelu ei jatku pidemmälle. kukaan ei kysy lisäkysymyksiä tai sano vaikkapa sellasta yksinkertasta lausetta kuin "oon pahoillani että susta tuntuu tolta". miks kysyä ylipäätään yhtikäs mitään, jos ei haluu kuulla vastausta? tosta näkee aivan selkeesti et kyselemisen ainoo tarkotus on saada kyselijälle itelleen puhdas omatunto ja mielenrauha. arvostaisin paljon enemmän sitä, ettei mua rasitettais viesteillä turhaan. oon lakannu vastaamasta näihin kavereiden yhden sanan reaktioihin "kiitos", koska enhän mäkään oo oikeesti kiitollinen. ottaa ihmisten välisissä asioissa eniten päähän kaikenlainen turha teeskentely. mitä järkeä puhua mistään muusta, jakaa mitään muuta kuin sitä, millä on oikeesti merkitystä? inhosin jonninjoutavaa paskanjauhantaa jo kauan sit, mut vakavan sairastumisen jälkeen päätin etten jaksa sitä enää senkään vertaa. siivosin elämästäni ison kasan kaikkea turhaa pois, varsinkin ihmissuhteita. siks oon luultavasti tällä hetkellä tilanteessa, jossa en osaa nimetä lähipiiristäni yhtäkään ystävää. mut ei se haittaa. viihdyn parhaiten yksin.

otin kaks päivää saikkua ja teen etänä vaan välttämättömät jutut. onneks tärkeimmät hoidin jo heti aikasin aamulla, kun ei nukkumisesta tullu mitään.

toistaseks mieliala on olosuhteisiin nähden melko hyvä tänään, vaikka oonki pelänny et kotiin jääminen ei ainakaan auta masennuksen kanssa, ja siks en mielelläni saikuttais yhtään.

keho varmaankin päätti mielen puolesta, et pakko pysähtyy.