voimat pakenee. ruoka ei maistu helteillä, mut myös psyykkisesti niin huono olo etten oo syöny moneen päivään kunnolla.

ja sit toisaalta on ihan ookoo olo koska suojelin itteäni ja sanoin mielipiteeni tänään.

menin töihin hyvillä mielin, kun tiesin et tulee rauhallinen päivä ja alkaa pitkä viikonloppu. eikä aamulla ollu tukahduttava ilma kuten muina päivinä.

mut se ihminen jonka päihderiippuvuus vaihtui vaan aineesta toiseen kolme kuukautta sitten, palas takasin entiseen eliksiiriin ja satutti mua taas tavalla jota olin katellu vuoden, ja jonka luulin olevan ohi sillon pääsiäisen jälkeen. se retkahti tällä viikolla, heti kun sopiva tilaisuus tuli, ja mä sain tuntee nahoissani miten rattoisaa se aiempi elämä olikaan. intuitiolla tiesin että tää tulee piakkoin tapahtumaan, näin untakin siitä jo, ja poimin rivien välistä sen suuntasta vihjailua: kun ihminen antaa itelleen erinäisiä tekosyitä retkahtamiselle, vaivihkaa ohimennen, arkisissa keskusteluissa, kunnes se alkaa olla päivittäistä. flirttailee ajatuksella ääneen ja tsekkailee reaktioita. sitä vaan tietää.

ja silti sitä on ite niin saatanan typerä, että jaksaa kuvitella tällä kertaa lopputuloksen olevan jotenkin erilainen. no se lopputulos oli se, että lähdin itkien töistä kesken päivän koska sain niin vihamielisiä viestejä puhelimeen.

annoin samalla mitalla lopulta takasin, joskaan haukkumatta, vaan ilmottaen mitkä on mun osalta pelisäännöt. koska päihtymystila vaan jatkuu ja vihamielisyys näemmä eskaloituu, seuraavaks täytyy taas blokata kaikki yhteydenpitovälineet. tää on viimenen kerta. meidän tiet eroaa muutenkin siinä vaiheessa kun lähden toiselle paikkakunnalle kuntoutukseen. sit mulla ei oo mitään syytä pitää enää yhteyttä. lopahtanu tää ystävyys on ollu koko tän vuoden koska mä en oo saanu osakseni oikeestaan mitään muuta kun paskaa. välillä on ollu toivoa paremmasta ja lähentymisestä, mut musta on jo pitkään tuntunu lähinnä siltä että ollaan molemmat vaan pettymys toisillemme.

miten tukea ihmistä joka puhuu raitistumisesta vaik todellisuus on et yks aine vaihtui vaan toisiin aineisiin? en mä oo osannu tukea. ei se oo edistystä, käytännössä mitään luvattua muutosta ei ole. ei me olla pystytty sen takia puhumaan mistään avoimesti ja aidosti. ja kuten aiemminkin oon pohtinu, mille perustuu ystävyys, jossa toinen on päivästä toiseen jonkun aineen vaikutuksen alaisena? ja jolle siitä ei saa mainita, koska oon silloin paska ystävä kun kritisoin, vaikka päihdehommat ei kuulu mun arvomaailmaan?

helppoa olis, jos olis vaan toiselle vihanen tai pettyny sen käytökseen. on siinä sitäkin, mutta enemmän tää koko paha olo on pohjatonta surua siitä, kun näkee ihmisen, josta välittää, hitaasti tuhoavan itteään kaikilla mahdollisilla keinoilla. ja vaikka ite tekee jotain, tai on tekemättä mitään, suru ei mene pois, koska mikään ei lopulta auta. silti on pakko kestää se tuska, koska itteään on suojeltava. on hylättävä toinen siltä osin mistä se on sairas. on leikattava kasvain pois.