ehti olla muutama tosi hyvä päivä tässä välissä: ne tulee yhtä yllättäen ja syyttä kuin ne huonommatkin, joten oon käytännössä aina mielialojeni armoilla. eilen alko joku masentunu alakulo joka on sen verran läpikuultavaa laadultaan etten töissä huomaa sitä, mut se muuttuu paksummaks viltiks harteilla, ilmottaa olemassaolostaan, heti kun tuun kotiin. ehkä vaimee pms tässä kohtaa.

tajusin tällä viikolla yhtäkkii kuinka yksinäinen oon. se on kummallinen tilanne ja kovin ristiriitanen tunne, koska en yhtäältä jaksa ylläpitää mitään ihmissuhteita ellei ne oo aivan välttämättömiä, ja toisaalta silti koen ettei mulla oo ketään merkityksellistä, johon voisin ottaa yhteyttä jos musta tuntuis siltä. eilen vaan jotenkin näin tän tosiasian edessäni ja se tuntuki yllättäen hirveen pahalta.

ehkä siks, et itehän mä tän tilanteen oon luonu: en kerro kellekään henkilökohtasista asioistani joten ei kukaan voikaan päästä mua lähemmäs. en mä voi ystävystyä kenenkään kanssa millään pinnallisilla lähtökohdilla, koska haluisin jotain enemmän. mut tutustuminen ja luottamuksen muodostuminen vaatii multa tosi paljon aikaa, eikä sekään silti välttämättä johda mihinkään pysyvään. koronavuosina menetin jotenki kaks läheisintä kaveriani karanteeniolosuhteiden vuoks ja toinen vieläpä vaihto paikkakuntaa. ne vaan hävis jonnekin omien elämiensä keskelle ja tällä hetkellä mä oon se osapuoli joka niiltä kyselee kuulumisia. siinä oli kaks tyyppiä joiden kans lähentyminen vei vuosia, mut oikeesti keskusteltiin isoista asioista henkilökohtasella tasolla puolin ja toisin, enkä mä oikeen tiedä miten sellaset yhteydet voi parissa vuodessa nuupahtaa hiljaa pois. turha kai muistellakaan sitä faktaa, et ennen näitä kahta ainoo ihminen jota vilpittömästi ja suurella rakkaudella pystyin kutsumaan aikuisiällä parhaaksi ystäväkseni, meni ja tappo ittensä.

tää ystävystymisen vaikeuskuvio on tuttu ihan lapsuudesta saakka. kuulemma aiheutin kotona hämmennystä sillä etten saanu kavereita alaluokilla toisin kuin mun pikkusisko, jolla oli iso katras porukkaa kylässä melkein aina. mä olin tosi erakkoluonne jo pienenä ja muistan, et ihan aidosti viihdyin yksin parhaiten. mut sillon oli sama tilanne kuin nyt: sit joskus kun ois kaivannu seuraa, ei sitä vaan ollu. sen sijaan et oisin jotenki rohkaistunu haalimaan pinnallisia tuttavuuksia, mä vetäydyin enemmän kuoreeni ja kehitin mielikuvituskavereita ja muita tarinoita: rikkaan sisäisen maailman. oon pitäny päiväkirjaa niin kauan kun oon osannu - ekat vihkot on eskari-iässä raapustettu ja jo ala-asteella siirryin kirjottaa koneelle paitsi päiväkirjaa, myös runoja, novelleja ja näytelmien kässäreitä. tiesinhän mä ettei mitään näytelmää koskaan tulis ulos, kuten tiesin etten mä mitään animaatiotakaan ikinä pääsis filmaamaan - mut piirsin silti sivukaupalla liikkuvaa kuvaa. meillä oli lisäks myöhemmin sellanen hirveetä melua pitävä sähkökirjotuskone, ja se oli aivan vastustamaton, kun tekstit tulostu siitä samalla konkreettisesti ulos.

olin sillon kyllä tosi omituinen ikäisekseni, kunnon nörttityttö liian isoissa silmälaseissani. tykkäsin edellämainittujen juttujen lisäks mustavalkosista leffoista ja vanhasta musasta (ella fitzgerald, elvis, marilyn) - kuka 9-vuotias tyttö mun luokalta muka ois jaksanu kiinnostuu tollasista aiheista ja harrastuksista? ei tasan kukaan. niillä oli jo ekat poikakaverit ja ne oli hevoshulluja tai pelas sulkkista.

tutustuin kahteen mua pari vuotta vanhempaan tyttöön, kumpaankin erikseen, ja niiden kanssa tuntu et on syvällisempää ja merkityksellisempää kokee asioita. ne kuitenki teki mulle 12-vuotiaana niin paskan tempun et oon kai vieläkin siitä traumatisoitunu: vaik mä olin tutustuttanu ne toisiinsa siks, et arvelin meistä tulevan mainio trio, ne liittoutukin yhtenä kesänä mua vastaan ja kirjotti siitä kirjeen, jossa mut yksinkertasesti poistettiin kuviosta. ne vieläpä halus tehä sen lemppaamisen niin, et oltiin yhessä kesäpaikassa lomalla, ja heti mun tultua ekana päivänä meiän huoneeseen purkamaan matkalaukkuja ne halus yhdessä lukee sen kirjeen mulle ääneen. siinä oli lueteltu kaikki mun virheet ja viat ja syyt miks mun kanssa ei voinu olla. mä jouduin kuuntelee paitsi sen kirjeen, myös viettämään sen muutaman viikon loman täysin hyljeksittynä kolmantena pyöränä vailla poispääsyä. lukitsin kaiken sisälleni enkä koskaan näyttäny niille kuinka pahasti mua oli satutettu. ymmärsin sillä sekunnilla kun ne oli sen asiansa esittäny, et se mun ditchaaminen oli tarkotuksellisesti suunniteltu etukäteen just sellaseen hetkeen ja olosuhteisiin. se siinä kai pahimmalta tuntukin.

vastaavanlaista ulkopuolelle jättämistä on tapahtunu vielä 2010-luvulla aikuisten ihmisten taholta mua kohtaan sekä ystäväpiirissä että työkuvioissa, joten ei kai sinänsä ihme et mun luottamustaso ja halu lähentymiseen suhteessa muihin on mikä on.

käännyn hiljaa kannoillani ja palaan siihen ainoaan mihin oon lapsenakin luottanu: itseeni, yksinäisyyteeni, sisäiseen maailmaani.

mut siis joo: otan kyllä paljon mieluummin tällasen äänettömän melankolian seurakseni kuin neuroottisen ahdistuneisuuden. tää mielentila sopii huomiseenkin, vuoden pimeimpään päivään. otetaan se arvoisellaan kunnioituksella vastaan ja päätetään sit, avataanko silmämme valolle uudestaan.