- älä sit keitä mulle kahvii kun nouset. koska mä en aio nousta.

- en keitä.

uni on häiriintyny tällä viikolla jostain syystä niin et havahdun täsmällisesti 04:15, 06:00 ja 07:15. tulee mieleen viime vuosi ennen pitkävaikutteista melatoniinia.

nukuin ilman kahville nousemista yhteen saakka. hups. oli tarkotus lähtee hakee parit kuunliljat tänään mut mulla on edelleen olo etten jaksa kohdata ulkomaailmaa, niin siirrettiin toiselle päivälle. ahdistaa, uuvuttaa. syynä ehkä helle tai hormonit, varmaan molemmat.

aiemmin sentään tuuli aika raivokkaasti, nyt ilma seisoo. talon seinät ja katto päästää vääntelyn ääniä kuumuuden kurimuksessa. en aio mennä pihalle kun vasta koko puutarhan ollessa varjossa, eli ehkä kaheksan, yheksän aikoihin, ja sillon kastelen ihan kaiken letkulla. nurmikkoparka saa osakseen koko päivän kestävän paahteen.

saanen luettua parin tunnin sisällä loppuun ton holokaustipatologin muistelmat. oon oikeestaan koko aikuiselämäni lukenu ja kattonu kaiken auschwitziin liittyvän mitä oon saanu käsiini. huomenna saan ystävältäni lainaan seuraavan kirjan, joka on aiemmin jääny lukematta.

huolimatta siitä kuinka tavallaan turtunu mä oon ihmisen kyvylle pahuuteen, kun lapsesta saakka oon ollu loppumattoman utelias rikosten ja oikeuslääketieteen, käytännössä siis kuoleman suhteen, on tiettyjä asioita joiden kanssa mun täytyy vähän rajottaa itteäni, koska ne tulee liikaa ajatuksiin ja uniin. holokausti, erityisesti auschwitzin tapahtumat on ainoo rikoshistorian tapaus joka on onnistunu järkyttämään mua tavalla, johon äärimmäisen harvat yksittäiset murhacaset pystyy.

tää on outo ilmiö, koska myös mun ajatusmaailmassa 1-10 uhria on helposti tragedia, 10-100 sen sijaan tilasto. ihmisen empatiakyky on rajallinen, se ei helposti keskity tuhansien, satojentuhansien, saati miljoonien kohtalon yksittäiseen murehtimiseen. silti tunnen fyysistä ahdistusta ja surua, pahoinvointiakin.

viimeks sama olo tuli kun katoin vanhempansa rahan takia murhanneen, raukkamaisen nuoren miehen oikeudenkäyntiä viime syksynä, jossa yks päivä käsiteltiin rikospaikkaa yksityiskohtasesti. äitinsä pään oli muunmuassa jättäny kattilaan porisemaan ja isänsä kädet leikannu irti. muut ruumiinosat lillui kylppärissä happoämpäreissä, koska tää laiska läski tajus ettei kykene niin fyysisesti raskaaseen tekoon kuin kahden ihmiskehon palotteluun, ja ehti viivyttelynsä takia jäädä tekemisistään kiinni. kun syyttäjä käytti yhdessä puheenvuorossaan ilmaisua diabolic stew of human remains, syytetty pystyi hädin tuskin peittelemään huvituksensa, suoranaisen innostuksensa, ja kirjotti mielestään aivan loistavan lauseen paperille ja ympyröi sen. kaikki näkyi selkeesti kameralle joka oli suunnattu syytetyn pöytään. meni pari päivää, että pystyin kattomaan oikeudenkäynnin loppuun. enää en mieti koko asiaa, koska jossain vaiheessa mua alko kiinnostaa enemmän lääketieteellinen näyttö (kykenin kattomaan patologin kuvat) ja se, että se idiootti sai mitä ansaitsi. mun empatia suuntautu uhrien lisäksi puolustusasianajajaa kohtaan.

onko mun holokaustista kokema järkytys jonkin isomman asian heijastus ja siksi se ei jätä rauhaan? aina kun luen siihen liittyvää tietoa, se palautuu mieleen?

on. ajatuksen: häpeän lajiani.