oon nähny taukoamatta viikkokaupalla unia, joissa oon erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa ja yritän vimmatusti osottaa (esittää?) pärjääväni. selvyyttä pärjäämiselle ei koskaan tuu, ja sit on jo seuraava yö. herään aina epäonnistumisen tunteen ympäröimänä.
yhtenä aamuna viideltä rävähdin paniikin vallassa unesta jossa maalaan mustaa taulua, mut joku musta kissa häiritsee koko ajan tulemalla eteen, joten huudan
EI!
EI!
EI!
EEEEIIII!
suu tuntu tosta säpsähtäessä niin kuivalta että tuskin huusin oikeesti. vieressä nukkuvan puolison vuoks toivoin että en.
jäin miettii toivottomuutta jonka koen nyt ekaa kertaa. viiime vuosi oli todella kamala, mut sillonkaan ei edes itsetuhoisimpina hetkinä ollu tätä oloa, että ei oo mitään mitä odottaa. olin kuitenkin saanu jo opiskelupaikan ja tiesin että oon hyvä omaksumaan tietoa ja kirjottamaan esseitä, joten jossain kaukana pystyin näkemään haalean mutta melko varman tulevaisuuden. nyt kun fyysinen pää leviää eikä psyykkinen usko riitäkään, mä en kykene kuvittelemaan mitään sen tyhjyyden tilalle. teoriaopinnot sujui hyvin, samoin työharkka, sain pelkkää positiivista palautetta, mut joku mun päässä naksahti tän viimeisimmän epilepsiakohtauksen myötä. yhtäkkiä mun sisin veti ne jarrut pohjaan ja sano ei, vähän kuin tossa unessa.
havahduin kohtausta edeltävänä viikonloppuna niin voimakkaaseen huijarisyndrooman tunteeseen, etten tienny sellasen olevan edes mahdollista. toisaalta se oli niin vahva ja selkeä, ettei se ollu mitään huijausta, vaan vankkumaton tietoisuus siitä, että mä en tiedä mistään mitään. että ei musta oo tähän. mitä mä oikein kuvittelen? ois helppo kuitata tää toteamalla että no siitä tuli vain itsensä toteuttava profetia, mutku tunne oli niin voimakas - on edelleen - että mä en edes kyseenalaista sitä. totuus on että musta ei ole tälle alalle. en vaan oo sitä ihmistyyppiä. tuntuis todella väärältä väittää että oon. osaan ilmeisesti olla ihmisten kanssa, ja siitä sainkin taas eniten kehuja: hyvistä vuorovaikutustaidoista. mut mä en pysty tässä esittämään olevani senkaltasessa asemassa ihmisenä että otan vastuuta useamman muun elämästä joka ikinen arkipäivä. ehkä tää on se mikä mua tässä eniten vaivaa? mä näen jostain syystä nää roolit eettisesti kyseenalaisina, todella epäreiluina.
jos otetaan kaikki alat huomioon, joissa leikitään asiantuntijaa ihmisten parissa, eli mihin mä en halua hakeutua, niin mitä jää jäljelle?
niinpä. tää sairasloma. itselleen kirjottaminen omasta elämästä. lol.