vatsassa on raskas möykky. sieltä se kiipeää palleaan ja keuhkoihin ja vielä kurkkuunkin. hartioilla paino kuin märkä harmaa viltti. tekis melkein mieli itkee et inhottava musta möykky pienentyis. kirjotin aiemmin siitä kuinka pelkään, etten osaa valita tulevaisuudesta mitään, tai että valitsen väärin.

tää olo on ilmaantunu nyt ehkä viis kertaa etäjakson alettua. aiemmilla kerroilla en oikeen tienny mistä se johtuu, mut koska tunne tuli taas eilen illalla sekä tänään mun ajatellessa tulevaa, uskon et oon ainaki keksiny ulkoisen syyn.

järjestö, jonka kanssa oon jo laatinu työharjottelusopimuksen joka alkais viikon päästä, on alkanu vaikuttaa melko ankeelta ja pessimistiseltä ilmastoltaan. oon käyny siellä kahvittelemassa, ottanu puheeks tai laittanu meilillä ideoita koskien toimintaa ja mun työtehtäviä, joita mulle on tullu mieleen. kaikkiin mun ehdotuksiin on sanottu ei. ei jakseta, ei kannata, ollaan joskus tehty mutta ei tehdä enää, ihmiset ei halua, ei. en mä ala painostaa, oon vaan vastannu et okei, ehkä se ei sit toimi, ja jättäny sikseen.

yleensä työnantajat toivoo oma-alotteisuutta, luovuutta ja kiinnostunutta asennetta, mut kyseinen paikka ei taida olla sellanen. se harmittaa aika rajusti. etenkin siks, että tiedän olevani lämminsydäminen ja empaattinen, iloinen ilmestys joka ottaa muut kaikissa tilanteissa huomioon. ihminen joka haluais aina olla mukana kehittämässä asioita parempaan suuntaan.

tunnemöykky on pettymystä, ja pettymys on luultavasti mulle vaikein tunne kohdata ja käsitellä. pettymys itseen ja muihin. mä en osaa kauheesti unelmoida tai suunnitella, mut ehkä mun kuvitelmat on välillä turhankin optimistisia, oikeestaan kaiken suhteen elämässä. haluisin säilyttää ilosen ja optimistisen suhtautumiseni, mut hinta siitä on liian usein pettymys, tää inhottava möykky jonka kantajana tunnen itteni taas lapselliseks ja typeräks.

eniten häiritsee se et tää järjestö tästä passiivisesta ja uudistuksia pelkäävästä(?) asenteestaan huolimatta haluais mut yhteen vastuullisempaan tehtävään, jota ne ei itse jaksa, pysty, halua hoitaa. eli mä en näytä kelpaavan omana itsenäni, vaan mulle kannattais mieluummin antaa se työ josta eroon pääsemällä ne itse välttäis omat tukalat tilanteensa.

mun olennaisin pelko lienee se, et onko kyseessä taas yks paikka jossa mun panokselle ei anneta mahista, sitä ei arvosteta tai sitä käytetään hyväks muihin tarkotuksiin. päädynkö mä taas johonkin työtilanteeseen jonka keskellä koen tekeväni väärin, joko astuvani toisten varpaille tai antamalla muiden astua omilleni, tein mä sit mitä tahansa?

tää epämukava tunne on tuttu monestakin yhteydestä. ihan ensin tunnistin fiiliksen yhden taideyhdistyksen hallituslimbosta, johon jäin jumiin aivan liian pitkäks aikaa. en uskaltanu sanoa ei ja kadotin itteni, annoin muiden puhua mut ympäri tekemään asioita joita en oikeesti olis halunnu enkä jaksanu. olis pitäny erota tehtävistä kahta vuotta aiemmin, koska ne kaks viimestä vuotta oli enää pelkkää persnettoa psyykkisesti. en osannu vetää rajojani sillon, ja mun kiltteyttä ja tunnollisuutta käytettiin railakkaasti hyväks. mua yritettiin lopulta taivutella rankalla syyllistämisellä jäämään. puheenjohtaja sano muunmuassa:

- jos säkin lopetat, voidaan saman tien lakkauttaa koko yhdistys.

toinen menneisyyden möykky on työyhteisö, jossa mun rooliks muodostui - ehkä siks että olin nuorin ja kokemattomin, ehkä siks että olin kiltti ja tunnollinen - niinsanottujen paskaduunien tekeminen. raadoin ikävissä työvuoroissa jotka aiheutti mulle taloudellisia menetyksiä, enkä mä saanu osallistua esimerkiks jälleenmyytävien tuotteiden valintaan tai esillepanoon. mun mielipiteitä muodon vuoks kysyttiin kyllä, mut kaikki mitä ehdotin, teilattiin. tavarat siirrettiin takas niinku muut halus niiden olevan jos joskus järjestelin niitä. tuotteet joita mä valitsin myyntiin poistettiin saatesanoin "nää ei meiän mielestä sovi tänne" vaikka toinen työntekijä oli valinnu ihan vastaavia. missään ei mainittu mun panostusta tai olemassaoloa, ihan ku en koskaan oliskaan ollu siellä töissä. kaikista mahdollisista mokista sain kyllä huudot, ja jos mulla oli menoa niin etten voinu ottaa kahta viikonloppuvuoroa peräkkäin, niistä vittuiltiin kysymällä onko mulla muka oikeesti kahdelle viikonlopulle joku hyvä syy. kun mun paras ystävä teki itsemurhan, sain olla yhden päivän poissa, ja sitä seuras luento työmoraalista. jouduin käymään liikkeen ulkopuolella itkemässä etten olis järkyttäny asiakkaita. kammottava duunikokemus kaikenkaikkiaan.

kolmas ja varmaan olennaisin möykky löytyy lapsuudesta. ehkä tilanteet kun mua on haukuttu ja hakattu ja potkittu ilman perusteita, ja sen jälkeen jätetty yksin tyhjään huoneeseen, usein lattialle. en muista hirveesti mitä varsinaisesti ajattelin tai tunsin, muistan selkeemmin kaiken mitä tapahtui, mut olo riitojen jälkeen oli just tää sama kuin nyt. valtavan painolastin läsnäolo, joku vastavoima joka tulee ulkopuolelta ja vie kaiken elämänhalun.

kerran heräsin viikonloppuaamuna, ehkä 9-vuotiaana, ja menin ilosena olohuoneeseen, josta kuulin et äiti oli keittiössä. aurinko paistoi, oli kivaa herätä vapaapäivänä pirteenä ilman herätyskelloa. toinen kissoista nukku nahkanojatuolissa. mulla oli päällä valkonen pyjama jossa oli erivärisiä aakkosia ja oranssinpunaset resorit. avasin keittiön oven. rakas äitini päätti kaataa kuumat kahvit mun päähän. sen naamasta näki että pahinta mitä mä saatoin tehdä sillä hetkellä oli nousta ajoissa iloisena uudesta päivästä ja mennä keittiöön. muistan maitokahvin värjäämän pyjaman ja nöyryytyksen tunteen, häpeän olemassaolostani.

kuntouttavan työtoiminnan aika oli pelkkää möykkyä kaiken paitsi itse työtehtävien osalta, siitä oon kirjottanu jo ihan tarpeeks.

harmittaa, että niin monta vuotta kului tehtävissä ja duuneissa, joista sisimmässäni kärsin valtavasti, koska en uskaltanu puolustaa itteäni. lapsena mun ei olis edes kuulunu miettiä rajojani tai olosuhteitani, niiden olis täytyny itsestäänselvästi olla turvalliset. mut näitä kaikkia tapahtumia ja tänhetkistä oloa yhdistää sanat pettymys ja häpeä.

tämmöset elämänkokemuksetko mun itseluottamuksen tappaa näissä tilanteissa? siksikö tunnen ainoastaan alistuneisuutta ja neuvottomuutta sen suhteen miten valmistautua, puolustautua, asennoitua, sen jälkeen kun kuvaan astuu pettymys? mä oon ilonen ja innostunu, valmiina kaikkeen kivaan, mut vastassa on kylmä seinä - ja välillä pahempaakin. jotain tää olo indikoi, vaikkei työrharkka oo vielä edes alkanu. onks mun intuitio kertomassa mulle jotain muuta, varottamassa mua jostain? onks mulla ristiriitanen möykky sisälläni, koska en tiedä kuuluuko tällasissa tilanteissa olla pettyny itseensä vai muihin? jokin on menny tai menee pieleen, enkä osaa ratkasta sitä.

puhun tästä terapeutille huomenna. tarvittaessa kerron fiiliksistäni koskien harkkapaikkaa kuntoutuskurssin ohjaajille. puolison kans juteltiin eilen saunassa. tää ei oo mikään ylitsepääsemätön asia, tietenkään, mut mun pitää löytää joku näkökulma joka estää tätä pettymysmöykkyä vaikuttamasta mun työkykyyn ja omana itsenäni olemiseen sit kun duunit alkaa.

noh. ainakaan en oo enää hetkeekään harkinnu niiden ehdotusta vastuullisemmista tehtävistä siellä. nykyään osaan sanoa ei.