vaikka numero on blokattu, eikä puhelin soi, logissa näkyy että epätoivottu henkilö on yrittäny soittaa. sain myös jonkun viestin vielä yhden kanavan kautta, jossa ei ollu blokkia päällä. näin vain tekstin alun ja se vaikutti imelältä. poistin kaikki ja estin senkin reitin. joudun preppaamaan muita läheisiä ettei ne kerro musta mitään jos kysellään. helvetillinen työmaa. mut tällä kertaa mä en jaksa enää kuunnella mitään morkkisavautumisia tai uusia lupauksia. eikä mun tarvii. sanoin sen sille: voit ottaa mut pois tukijärjestelmästäs. jos tulee pihaan riehumaan (kuten kerran sekiksissään uhkas), se on välittömästi poliisiasia eikä siinä sitte sen kummempaa.

saatana, jos sais edes tehdä surutyönsä rauhassa. jotkut ei ymmärrä omassa ahdistuksessaan, jossa ne vaatii jonkinlaista vapautusta olostaan, että mitä lähemmäs mua yritetään päästä, sitä varmemmin mä vedän kaikki mahdolliset muurit päälle. en tietenkään aina, mut siinä tilanteessa kun ei kiinnosta kuulla sadannetta kertaa anteekspyytelyä asiasta joka ei tekojen tasolla kuitenkaan muutu. mun kokemus elämässä on valitettavasti se, ettei multa oo koskaan pyydetty isoissa asioissa vilpittömästi anteeks, ainoastaan siksi, että niille pyytäjille itelleen tulis parempi olo. ihmiset puhuu paljon, joten kannattaa sen sijaan kattoa mitä ne tekee. siks myös ite korjaan toimintaani siten, että enää en vain sano "tää oli vika kerta", vaan myös pysyn kannassani vaikka kuinka tekis mieli ojentaa olkapäätä.

kai tän takia en meinannu saada millään unta, tai sit siksi et saarikosken päiväkirjat on liian mielenkiintosia. viidennes tiiliskivestä menny jo. lopulta aamuyöstä laitoin kirjan pois ja sammutin valon - yleensä en ikinä käy nukkumaan ennenku nukahtamislääkkeet pakottaa tajun kankaalle, koska unettomana kieriminen on tässä elämässä niin nähty. eilen lääkkeet ei vaikuttanu mitenkään vaikken edes juonu kahvia puolenpäivän jälkeen.

kuutisen tuntia nukuin, nähden häiritseviä unia (aina samat henkilöt, samat asetelmat, samat epäselvyydet). kissa kaivautui peiton alle leikkimään joten nousin. jaksanen puolillepäivin ja sitten otan kunnon nokoset. kunpa pystyisin maalaamaan ennen sitä!

kesä alkaa olla viimesillään raskaana: kaikki on ylipaisunutta ja rehottaa. heinäsirkat on saapuneet, samoin sudenkorennot. me luultavasti nähtiin vihdoin ensimmäisen kerran ritariperhonen eilen.

mä en pidä etanoista erityisemmin, yleensä irrotan ne mun pensaista ja nakkaan jorpakkoon, mut eilen kun täytin kastelukannua sadevesitynnyristä, pinnalla kellui elottoman näkönen lehtokotilo. yritin pelastaa sitä, sanoin, ethän oo kuollu, ethän, mutta taisi se olla. itketti vähän, kun mietin et hukkumiskuolema ei varmaankaan oo ollu kovin mieluisa. etanan kanssa nurmikolle kyykistyminen anto vissiin punkille tilaisuuden kiivetä sisäreittä pitkin apajille. huomasin sen hetken päästä kun riisuuduin vessassa. jostain syystä se ei ollu kiinnittynyt, joten siinä meni sen mahikset. puolisolta löytyi kans yks aiemmin, minkä seurauksena se on nyt penisilliinikuurilla.

joo. oikeestaan kaikkien muiden eläinten ja ötököiden kanssa mun empatia on välillä naurettavuuteen saakka syvää, mutta punkkeja kohtaan en sitä tunne.