torstaina töihin mennessä laskin lehtokotiloita hiekkatiellä. niitä oli 27, ja vain sillä puolen tietä jolla kävelin. eilen menomatkalla kastemadot oli lähteny suurin joukoin vaeltamaan. työkaveri tuli samalla bussilla ja ehdittiin just katella märkää asfalttia työpaikan lähellä ja todeta, "eipä oo vielä näkyny niitä paskaetanoita", kun maassa oli heti yks. mä sanoin: "eiku kyl se on oksa". käänsin sen maiharilla toisinpäin, ja eihän se oksa ollu, vaan espanjansiruetana. töistä yhtä matkaa bussille kävellessä nähtiin niitä jo tusinoittain. otin kuvia jotta voin tehdä taas ilmotuksen vieraslajihavainnosta.

eilen illalla ja tänään on ollu vähän tasasempi mieliala ja fysiikka. aiemmin tällä viikolla mun voimavarat on ollu aivan lopussa, vaikka oon nukkunu niin paljon kuin kykenen. aamusin on tuntunu edelleen siltä ettei jaksa seistä eikä hengittää kunnolla. iltapäivisin töistä tullessa oon ollu niin voimaton sekä aivoista että muusta kropasta et oon vaan käyny makaamaan selälleni sänkyyn. tosi paljon ongelmia työmuistin kanssa, pää on repeilevää pitsiä.

eilen lepuutin työpisteellä otsaani pöydän reunalla tuijottaen lattiaan ja jouduin sanoo toiselle työkaverille että "anna mun nyt vaan olla" kun se ei kyenny olemaan muutamaa sekuntia pidempään hiljaa. lakkasin osallistumasta keskusteluun jota se jotenkin pakonomaisesti piti yllä, koska olin jo sanonu useemman kerran et oon tosi väsyny. se vaan jatko monologia ja kyseli kaikkee mahdollista. onneks ne kaks työkaveria sitten alko puhua keskenään niin mä pystyin jäämään taustalle, vaikka pelkkä kuunteleminenkin uuvuttaa mun kapasiteettia siinä tilassa, mikä mulla on nyt viime aikoina ollu. en mä haluis joutua torjumaan ihmisiä aamusta iltaan kuin jossain pingisottelussa, mut pakko vetää rajoja. en voi töissä edes lähtee hakee kahvia kun joku kävelee perässä keittiöön pälpättäen. ulos ei voi mennä, kun sielläkin joku tarraa heti kiinni alottamalla keskustelun säästä tai ihan mistä hyvänsä. vessa on ainoa paikka jossa olla yksin. älyttömän vaikeeta säilyttää maltti ja yrittää olla ystävällinen vaikka päässä ei oo yhtään ehjää ajatusta. tunteensäätely menee vituiks väsyneenä, jollon vaatii lisävoimia kyetä olemaan hermostumatta.

jo aamulla oli paniikinomainen tunne rinnassa kun tajusin että molemmat näistä työkavereista tulee duuniin, ja toisen kanssa joudun jakamaan myös bussimatkat molempiin suuntiin.

- noni mä lähen nyt tonne puremaan kieltä ja huulia ja hampaita etten sano kaikkee mitä sylki suuhun tuo, totesin puolisolle.

kun etätyömahdollisuutta ei oo, musta on tullu entistä vetäytyneempi introvertti joka ei jaksa enää ketään eikä mitään, mikä on pois yksinolosta.

lopputulema? se, että tunnen itteni inhottavaksi ihmiseksi kun pyydän omaa rauhaa eikä sitä uskota, eli joudun pyytämään sitä useaan kertaan tai tiukemmin, tai se, et alistun siihen että mulla on koko ajan ylikuormittunu, huono olo. en mä tiedä miten toimia enää.