sateinen sunnuntai. ihanaa. luonto kiittää. hmm, itseään? mä kiitän luontoa nyt, kuin myös huomenna, koska tulossa on ainakin viileempi alkuviikko.

shepherdin muistelmista jäljellä vajaa kolmannes ja jo harmittaa, että se on kohta ohi. mazzarellaa oon saanu kituliaasti vasta ekan kolmanneksen alas. keksin onneks jo uutta luettavaa kirjastosta, kunhan ehdin käydä joku päivä.

oravaepisodin jälkeen (valvoin siis öitä kun poikasia piti ruokkia parin tunnin välein) ei ollu ihme, että töissä poltin hermoni pari kertaa ihmisten tungettelevuuteen. vaihdoin työvuoroja ja siirsin terapian oravien takia, koska jos on kyse jostain tärkeestä, joustan omista asioistani saman tien.

tiistaina kaikki oli iholla taas niin jumalattoman tiiviisti et lähdin yhessä vaiheessa vaan kävelemään pihalta kohti teollisuusrakennuksia, lähes tontin toiseen päähän, josta löysin varjon jossa hillitä itteni ja yrittää palautua. ei sitäkään varsinaisesti voinu rauhassa olemiseks kutsua, koska parkkiksella kuljetuspuolen äijät kyyläs varmaan mitä siellä tein, ja ajoivat hitaasti ohi morjenstaen. kohta tuli huonoo suomee puhuva, aivan älyttömän rasittava siivoojamies (en oo todellakaan ainoo joka ei jaksa sitä) kysymään "onko sinula huono olo" ja mä vastasin "haluun vaan olla rauhassa, hiljasuudessa". jatkoi matkaansa mut hetken päästä palasi takasin ja kysy "saanko kertoa yksi juttu ihan nopesti", minä: "ei kiitos, oikeesti, anna mun nyt olla, mulla on aivovamma". vähän myöhemmin kävin syömässä välipalan kun keittiössä ei ollu onneks ketään. siivooja tulee ilmottamaan: "sun kannata tehdä hengitysjooga, se auta". mä pyyhin rätillä pöytää ja katoin sitä epäuskosesti ja sanoin nyt jo tosi ärtyneesti toistaen: mulla on aivovaurio. "kokeila hengitysjooga", se jäi mutisemaan kunnes häipyi. sen jälkeen se on kulkenu onneks mun työpisteen ohi vaan mulkoillen, ilman niitä helvetin höpötyksiään, joita se siis harrasti jo ennen viimesimpiä viisauksiaan. ehkä kyseessä on kulttuurierot, mut en mä kyllä oo kiinnostunu kuulemaan yhtään kenenkään neuvoja missään henkilökohtasessa ellen niitä erikseen mee pyytämään.

mulle jäi taas snadisti ristiriitanen olo, koska ei mun oo lähtökohtasesti tarkotus olla kylmä ja veemäinen muita kohtaan, mut nyt mulla keitti yli. oon kuunnellu tota mun mielestä jo aika ahdistavaks menevää kommunikointia päivittäin monta kuukautta (se on myös pyytäny mun numeroa, kieltäydyin antamasta ja hyvä niin, koska häiriköi yhtä entistä naistyöntekijää puhelimitse edelleen, kun nainen teki sen virheen että hyväuskoisena antoi).

siks olikin aivan ihastuttavaa että sillon tiistaina myöhemmin paikalla oli yks uus nainen, joka hoitaa istutuksia pihalla, mut jonka kanssa meillä on normaalisti eri päivät. olin ihaillu istutuksia ja minikasvihuoneita jo aiemmin ja menin moikkaamaan ja juttelemaan lobelioista naisen kanssa. meillä tuntu synkkaavan heti, ja se tulikin juttelemaan mulle vielä mun työpisteelle ennen lähtöään. miten piristävää olikaan käydä dialogia ja jakaa oikeesti tärkeitä asioita (erinäisiä huolia), nauraa samoille jutuille, kokea kerrankin empatiaa myös toisesta suunnasta sen sijaan et toimii töissä aina lähinnä muiden kuuntelijana. lähtiessään nainen sanoi osottaen tarmokkaasti mua etusormella: "olipa hyvä että tavattiin!". mä vastasin kans osottamalla yhtä tarmokkaasti: "no niinpä, perkele!", ja purskahdettiin nauruun. ihku tyyppi. harmittaa, että se on vain kerran viikossa paikalla ja just sillon kun mä en oo. ajattelin jättää mun yhteystiedot ohjaajalle ja pyytää sitä antamaan ne eteenpäin.

on aivan eri tilanne tutustua (perustuen molemminpuoliseen haluun tutustua) ja kokea tasavertaista kanssakäymistä työkaverin kanssa, kuin kannatella näitä uskomattomia, jankuttavia ukkeleita, joilla ei tunnu olevan mitään sosiaalista silmää, halki niiden työviikkojen. ei oikeesti oo mukavaa olla ainoa nainen työyhteisössä, joka on täynnä yksinäisiä äijiä. mun työpisteellä on jumalauta joinakin päivinä jono. en tiedä pitäiskö itkee vai nauraa. oon kiitollinen uudesta naisesta jonka myötä tajusin, mitä työssäkäynti sosiaalisine aspekteineen vois olla, jos se olis normaalia, eikä tuntuis joka päivä jonkinlaiselta escape roomilta.

tänään saan onneks kotonakin omaa aikaa, kun puolisolla on kuukausien tauon jälkeen kerrankin menoa. mun suunnitelmana on värjätä hiukset (oon hävinny taas väsytystaistelun harmaata juurikasvuu vastaan), pestä pyykkii ja seurata kunnallisvaalien tulosiltaa.

tein tässä männäviikkoina vielä pari pitkään ajatuksissa ollutta muutosta ruoka- ja juomavalioon. siirryin vihdoin kokonaan kauramaitoon, tai oikeammin mantelimaitoon, kun se on osottautunu paremmaksi kahvin kans. oon ollu laiska, vaikka jo vuosikaudet oon pitäny lehmänmaidon ihmiskäyttöä oikeestaan, noh, sairaana touhuna. en oo juonu maitoa muuten kuin kahvissa 15een vuoteen, ja siinä ajassa vaihtoehdot on parantunu huomattavasti. jätin kalankin taas syömisistäni pois, ja samalla myös katkaravut, joita joskus on tilatussa pizzassa. ne oli helppo korvata herkkusienillä. joo, neurologit suosittelee kalaa aivoterveyteen, mut mä koen et mun aivot ei oo kuitenkaan niin tärkeet tässä kuin muut eliöt ja niiden ja tän planeetan tulevaisuus. söin kalaa aivohommien takia ekat pari vuotta sairastumisen jälkeen lääkäreiden suosituksesta, mut nyt haluun olla ilman. hyviä rasvahappoja saa oliivi- ja muista kasviöljyistä, joita lorotan kuitenkin melkein kaikkeen päivittäin.