tulipahan maalattua sit enemmänkin eilisen kuluessa, parissa-kolmessa sessiossa, yhteensä monta tuntia. se on vähän paha harrastus kun siihen lähtee; loppua ei meinaa tulla, vaikka on hirvee nälkä ja ylikuormitustila ja pitäis vaan mennä nukkumaan kun aurinkokin laskee. on myös vaikee rauhottua ja nukkua kun päässä vilisee liikaa kuvia ja ideoita sillon kun on visuaalisesti luova kausi. telkkarin, lehtien tai ikkunasta ulos kattominen on tuskaa kun kaikki värit näkyy kirkkaampina kuin normaalisti. työstin eilen yhtä tosi isoa abstraktia maalausta ja kahdeksaa pientä, ja lisäks yhtä muotokuvaa. miks kaikessa pitää mennä äärimmäisyyksiin, ja lähes manian partaalle? nytkin tekis mieli mennä jatkamaan, mutta pakko levätä hetki kun en oo edes syöny mitään muuta ku pari myslipatukkaa koko päivänä. vähän myöhemmin ehkä meen, koska valoahan riittää.

välillä mun oma luovuus pelottaa mua. en osaa selittää mitä pelkään, useitakin eri asioita. joko sitä, että menetän sen kaiken, luovuuteni, tai sitä, ettei aika riitä kaiken toteuttamiseen (vai onko ne sama asia? toteuttamatta jättäminen on yhtä kuin mitään inspistä tai osaamista ei koskaan olis ollukaan?). että on niin monta tietä mistä valita, entä jos valitsen väärin (lähtien siitä, mitä värejä käyttäis, siihen, miten elämänsä käyttäis). kuinka paljon saisinkaan aikaan jos vaan muuttasin asennettani ja tekisin. jos lähtisin seuraamaan intohimojani, saavuttaisinko kaiken, vai nielaisisko ne mut kokonaan? tai ehkä päässä kummittelee rakkaan äitini sanat:

- sun kaikki lahjat menee hukkaan. susta ei koskaan tuu mitään.

eipä musta ookaan tullu 'mitään'. musta oli kai just tulossa 'jotain', mut sit melkein kuolin.

no en mä niin ajattele. se mikä ei ollu tärkeää, kuoli. kuten sellaset jonninjoutavat asiat kuin ura. se mikä oli tärkeää, syntyi, kuten oikea minä.

ristiriita ja kysymykset juontaa siitä, että mä oon niin mahdottoman luova ja herkkä taiteilijasielu, mut en psyykkisesti jaksa sellasta työtä. mun täytyy jatkuvasti tarkkailla itteäni kun toteutan luovuuttani. mikä mua ravitsee, se mut tuhoaa, tai jotaki sinnepäin.

myös saarikosken päiväkirjoja on vähän paha alkaa lukee kun siinäkin sit vierähtää aikaa. on tarkotus selailla hetki, mutta lopettamaan ei pysty, koska teksti soljuu kuin vesi virkeässä purossa. neljännes kaluttu. mietin et oonkohan tosiaan lukenu jo kaikki noi otavan sarjan järkäleet, vai löytäisinkö kirjastosta lisää. tai, pitäiskö lukea noi kaikki uudelleen kronologisesti... saarikoski on olennaisesti vaikuttanu mun tapaan lukea, kirjoittaa, ajatella. en saa siitä tarpeekseni.

kastelin sammalta pihalammen ympäriltä kun näin pinnalla ajelehtivan sudenkorennon nymfin. nostin sen muoviläpyskän päälle kattoakseni onko se hengissä (viime kesänä vaihdettiin vedet lampeen ja pelastettiin neljä, viisi, nymfiä jotta niistä kasvais myöhemmin aikuisia korentoja). sen raajat liikkui ja ajattelin jes, se onkin elossa, mut lähempi tarkastelu kertoi, että jotkut raatokuoriaiset sen sisälmyksissä sai liikkeen aikaan. sudenkorennot on aika hurjan näkösiä toukkavaiheessa, näyttää alieneilta. niillä on isot, kasvoista kauhan tavoin esiintyöntyvät leuat joilla ne saalistaa.

paahde on ollu niin kammottavaa että puisilla portailla voi seistä vain sekunteja ettei jalat pala. halvaantuneen puolen iho särkee muutenkin koko ajan, tuntuu kuin nahka kutistuis tai olis pieniä viiltoja kaikkialla. kesän ainoo hyvä puoli on luonnon ihmeet, kuten ötökät ja linnut. viserryksiä tunnistava äppi on opettanu mulle paljon uutta. luulin nähneeni yks kerta puukiipijän mutten ollu varma, mut äppi tunnisti sen äänen myös. täällä on äpin mukaan laulanu kuusitiainen, tiltaltti, mustapääkerttu, ruisrääkkä, punakylkirastas ja käenpiika tavallisempien tuttujen lajien lisäks. seurasin kiikareilla aamulla kuinka pesulla käyny mustarastas kuivatteli auringossa.

oon hihhuloinu himassa ja puutarhassa lyhyessä hörhelöhameessa ja löyhässä valkosessa paidassa kuumuuden takia päiväkausia. se tunne kun puin eilen illalla mustat vaatteet ja katoin peiliin: missä sä oot ollu? koti. näytin paremmalta kuin aikoihin. ilman meikkiä, pitkät hiukset sekasin, mutta mustissa.

nyt söin, ja meinaan nukahtaa tähän istualleni. jos suljen silmät, näen tekemättömiä maalauksia, säihkyviä värejä, toteutumattomia muotoja ja mielleyhtymiä. kumpaa kuunnella, kehoa vai mieltä? molemmista määrää aivot, ja ne aivot on rikki.

ehkä vaan lepään. en saa ajaa itteäni siihen pisteeseen jossa sairastuin. huomennakin ehtii maalata.