unet on ollu viime kuukausina taas sosiaalisia tilanteita joissa mun rooli on epämääränen mutta intensiivinen: yleensä vastaan yksin esimerkiks jonkun ihmisen syömisestä tai keskeneräisestä remontista. en käsitä miks mun pitää olla paikalla, koska oon kuitenkin vaan käymässä eikä sille anneta mitään selitystä - eikä mikään tuu ikinä valmiiksi kun kukaan muu ei tee tilanteessa mitään hyödyllistä vaikka ihmisiä on tosi paljon. viime yönä ensimmäistä kertaa iäisyyksiin unessa oli posiivinen vire. huolehdin vanhasta, ystävällisestä, vireästä rouvasta, jota kukaan muu ei jaksanu auttaa. meillä oli mukavaa yhessä ja kerrankin toiminnalla tuntu olevan joku tarkotus ja merkitys, ja sillä oli alku ja loppu. laitoin rouvan illalla nukkumaan ja korjasin sen sälekaihtimet. se opetti mulle poimimiensa hedelmien ja sienien nimiä ja käyttötarkotuksia.

torstaina bussissa näin herttaisen rouvan joka muistutti mua yhdestä iäkkäästä tuttavasta, jonka tapasin aikoinaan, ainakin 15 vuotta sitten taidekuvioiden kautta. se oli taustaltaan opettaja, äärimmäisen sivistyny ja kielitaitoinen - ja kuitenki todella sydämellinen ja maanläheinen. ei lainkaan ylimielinen paskantärkee tiukkapipo kuten jotkut vastaavan ammatin omaavat osaa valitettavasti olla. sen kanssa pysty keskustelemaan ihan mistä tahansa aiheesta, kiireettömästi ja syvää yhteisymmärrytsä tuntien. se ei koskaan sanonu pahasti kenestäkään, sillä ei ollu ainuttakaan negatiivista solua kehossaan. se monesti neuloi samalla kun puhuttiin taiteesta tai kissoista tai sen ulkomaanmatkoista. viime vuonna rouva kuoli. vaikkei oltu nähty pitkään aikaan sen sairastelujen takia, sillä oli säilyny erityinen paikka mun sydämessä, koska pidettiin yhteyttä facebookin kautta.

torstaina tajusin bussissa että mähän rakastin sitä ihmistä. oon aika kummallinen koska rakastan hirveen monia syvästi siks että ne herättää mussa samanaikasesti empatiaa ja kunnioitusta ja toivon niille niin vilpittömästi pelkkää hyvää. alko itkettää koska en ehtiny sanoo sille kuinka paljon sitä arvostin. aurinko häikäs silmiä joten pystyin peittämään tunteeni täydessä bussissa.

juurisyy näille tunteille on luultavasti mun läheinen suhde omaan mummooni, jota kaipaan edelleen joka päivä ja jonka eheyttävää merkitystä mun historiassa en voi ajatella liikuttumatta.

eilen sen sijaan valve-elämässä sain pitkästä aikaa oikein kunnon paniikkikohtauksen. en oikeestaan muistanu et sellasiakin voi tulla, koska oon lähes taukoamatta kuitenkin jollain tapaa ahdistunu. kohtaukset liittyy aina kehonkuvaan ja johtaa pienimuotoseen yksityiseen romahdukseen (hyperventilointi, huutoitku). satuin huomaamaan ens viikon sääennusteet ja tajusin, et on vähennettävä vaatetusta luonnonvalossa. on mentävä joka päivä töihin julkisilla, joten makkarissa pimennysverhojen takana piileskely ja ajatukseen pikkuhiljaa totuttautuminen ei oo vaihtoehto. tästä alkaa virallisesti vuoden vaikeimmat kuukaudet, ja se yhtäkkiä realisoitu mulle niin etten saanu happea.

kevät on mun lempivuodenaika, mut ilmastokriisi alottaa kesät nykyään niin aikasin että lämpötilat muuttuu pukeutumisen kannalta mahdottomiks jo tosi varhain. en kestä epämuodostunutta kehoani, kasvojani enkä sairaalloisen väristä ja epätasasta ihoani ulkona auringossa. annoin itkun tulla. annoin sen hädän tulla ulos yhtä rumana mutta validina kuin se vaikeaa ruumiinkuvanhäiriötä sairastavalla ihmisellä on. järkytys näissä tilanteissa koskee aina sitä että oon unohtanu, kuinka naurettava, yksinäinen ja parantumaton sairaus on kyseessä. ja neuvottomuutta sen edessä, et pitkän talven jälkeen kukaan ei ymmärrä mitään, koska nyt jumalauta nautitaan, eikä mistään muusta saa puhua kuin auringosta ja sen ihanuudesta. ratkaisu: lisää tatuointiaikoja ja peittäviä mut kevyitä mustia vaatteita ostettuna.

oon lukenu tänä vuonna aivan poikkeuksellisesti jo kolme kirjaa. arvelin ettei moinen olis mahdollista opiskelun ohella, mut olin ilmeisen väärässä. kaikki teokset tavallaan koskee opintojen aiheita, sinänsä kätevää, vaikka oli muutenkin mun yleisimmin kulutettua genreä eli raskaita mutta kauniita selviytymistarinoita oikeesta elämästä. olis kiva jatkaa lukemista omalla ajalla ja tahdissa, mut katsokaamme ensin miten työt alkaa sujuu.

57r.jpg

nyt kun ekan tutkinnonosan teoriat on kasassa (sain kiitosta etenkin ammattietiikan pohdinnoistani ja sitoutumisestani, jee), on näemmä enemmän vapaina juoksevia ajatuksia päässä. paljon tilaa ahdistukselle, mut myös muille pohdinnoille.