isänpäivä oli lopulta tosi raskas. kuten kaikkien kuolleiden läheisten kohdalla, myös iskän syntymä- ja kuolinpäivät on vaikeita. lisäks maailma tahtoo juhlia isiä marraskuussa ja sillon muistan paitsi tänhetkisen tosiasiallisen isättömyyteni, myös elämänmittasen sellasen. en ehkä niinkään sitä etteikö iskää olis ollu, vaan sen, kuinka pohjattomasti mä oon ikävöiny sitä aina, siitä lähtien kun meidän tiet väkipakolla erotettiin mun ollessa 3-vuotias. oon kai onnekas et mulla on tosi eläviä onnellisia muistoja iskästä jo varhaislapsuudesta. myöhemmiltä vuosilta toki myös, saatiinhan me olla yhteydessä mun tultua täysikäseks. mut aikuisen muistot toisesta aikuisesta ei oo koskaan niin voimakkaita kuin se lapsen maailma, jossa isä on maailman hienoin, vahvin ja turvallisin olento.

eilen tajusin että sitä mä eniten itkin: korvaamatonta menetystä jonka täytyy olla ehkä jopa mun elämäni suurin trauma. isä joka otettiin pois. isänkaipuu, johon ei vastattu. myötäelän myös vahvasti sen toisen puolen, joka sattuu itse asiassa muhun vielä enemmän kuin oma menetys: yksinäinen ja surunmurtama isä, jolta otettiin sen tärkein asia eli lapset pois, ja josta se ei koskaan toipunu vaan joi ittensä hengiltä.

pidin koko päivän iskän tuhkalla täytettyä pientä lasipulloa kaulassa (tein siitä korun saatuani uurnan sillon muutama vuos sitten) ja se kuumeni jotenki lohduttavasti rintakehällä.

enimmäkseen edelleen muutenki väsyttää ja ahdistaa. arki on kofeiinin ja rauhottavien vuorottaisesta nielemisestä syntyvä jonkinlainen balanssi.

uskaltauduin käymään vaa'alla - se ei aina oo fiksua koska se lukemasta riippumatta saattaa singota mut vaikeuksiin ruumiinkuvanhäiriön kanssa - huomatakseni et painan 55,3kg. joskus viime vuonna punnitsin itteni kai viimeks ja luku oli 55,5kg. käytännössä en siis oo laihtunu yhtään vaikka oon syöny koko vuoden huonosti. se on vähän outoa, mut koska kesällä paukahti nelkyt vuosirenkaisiin, mulla taitaa olla jo varhaiskeski-ikäisen (ziisös kraistus) aineenvaihdunta.

lisäsin mä vielä yhden hyvän leffan top vitoseeni: joaquin phoenixin jokerin. nyt oon kattonu kaikki sata, eli itse itselle asetettu haaste on valmis. koska totesin et elokuvaihmiseks tuskin tän myötä muutuin, voisin taas ens vuonna lukee kirjan viikossa eli 52 kirjaa kuten 2021 tein. se oli niiiin paljon antoisampaa. puhumattakaan siitä kuinka osallistavaa, mieltä kirkastavaa ja inspiroivaa kirjallisuus on verrattuna ruutujen passiivisena töllöttämiseen.