ei sitä ihminen jaksa luovia harrastuksia ylläpitää kun yhtäkkiä on paiskautunu keskelle 5-päiväisiä työviikkoja.
hommat on jatkunu hyvin ja sujuvasti, päivät menee nopeesti. mut onhan tollanen ihmisläheinen työ ja uuden oppiminen tosi raskasta aivovammaselle kuntoutujalle. joka päivä tapaa uusia ihmisiä joiden nimet ja asiat yrittää painaa mieleen, samalla kun opettelee talon tavoille niin et löytää vaikkapa etsimänsä tarvikkeet ja muistaa ryhmien ja muiden aikataulut. lisäks mun osaamista käytetään nyt toki hyödyks kun oon järjestölle käytännössä täysin ilmaista työvoimaa, joten tietokoneella on paljon tekemistä kaiken muun ohella. tällä viikolla oon hoitanu somee ja uudistanu viikkokalentereita ja sensemmosta. mut tykkään olla mukana kaikessa missä kehitellään uusia toimintatapoja ja helpotetaan kaikkien elämää.
vaikken oo yksin vastuussa kaikkien kävijöiden kanssa seurustelemisesta, koko päivän kestävä, vaihteleva sosiaalinen vuorovaikutus vie paljon energiaa. jostain ihmeen syystä en oo siitä huolimatta jaksanu harrastaa sitä päivän tapahtumien ja dialogien jälkikäteen veivaamista ollenkaan - ehkä pienimuotosesti siten et oon ymmärtäny jonkun asian paremmin vasta kotona kelailtuani, mut se ylenpalttinen "miks oon niin kirotun typerä hölösuu" -itsesyyttely ei oo vaivannu. ehkä just siks, että muutkin ihmiset osallistuu keskusteluihin ja se on dynaamista ja tasasemmin jaettua, eli mä en niinsanotusti joudu kannattelemaan ketään.
tänään kyl vietin suurimman osan työajasta yhden suloisen skitsofreenikon kanssa, koska oltiin sovittu et leivotaan. oli hauska päivä, mut huomaan et oon selkeesti väsyneempi. ruoanlaitto jo itsessään sekottaa mun aivot, ja kun sen lisäks on ohjattava ja opastettava psyykkisesti sairasta toista ihmistä, ja oltava sen tukena ja luotava turvallinen ja kiva yhteishetki, ei sinänsä ihme et jälkeenpäin on kuormittunu olo. mut koska tollanen työ on mun silmissä ehkä merkityksellisintä ja mielekkäintä työtä mitä voin kuvitella - jonkun rinnalla kulkeminen ja auttaminen, yksinäisyyden poistaminen - väsymys on sellasta miellyttävää asiaankuuluvaa uupumista. vähän kuin urheilusuorituksen jälkeen, mut siten, et tietää tehneensä jollekin toiselle ja (toivottavasti en kuulosta liian ylevältä) koko maailmalle jotakin hyvää. jos edes yks ihminen kokee olevansa vähemmän yksin sen seurauksena et oon ollu sille aidosti läsnä, elämä jatkuu ja toivoo on.
oon lähinnä makoillu viltin alla himassa illat ja katellu youtubee, ei oikein muuta jaksa pakollisten kotitöiden lisäks. se kolmoismurhaaja julistettiin valamiehistön toimesta syylliseksi jo aikoja sitten, kuten odottaa saattoi, ja hetken aikaa elämä ehti tuntua tyhjältä koska olin seurannu keissiä niin monta vuotta, kyseistä oikeudenkäyntiäkin kuukausitolkulla päivittäin. mut nyt jenkeissä käy kaikki mediat kuumana yhden kadonneen nuorenparin tapauksen ympärillä, ja siitä sekasotkusta riittää matskua seurattavaks töiden jälkeen monta tuntia.
ennen nukkumaanmenoo luen edelleen saarikosken päiväkirjatiiliskivee. se on ihan just loppu, mut muilta osin kirjapino ei oo päässy madaltumaan. tiedän jo et saan mun 52 kirjaa täyteen tässä kuussa niin en viiti stressata liikoja.
ai niin - sainhan mä sen toisenkin duunin, jonka haastikseen menin tiistaina. olin vähän hämmentyny, koska en todellakaan ollu varma, riittääkö mun rahkeet, kokeeko ne, että mulla ois jotain annettavaa. jännittikin aika paljon koko tapaaminen. mut ne todellakin haluaa mut niitten tiimiin harjottelijaks. se harkkajakso alkaa marraskuun puolivälissä. terapeutti hihkui jotain et kai mä oon ylpee itestäni, mut oon tässä vieläkin vähän ymmälläni kaikesta tästä mitä mun ympärillä - ilmeisesti mun vaikutuksesta - tapahtuu.
se mitä eniten ihmettelen on se, miten suhteellisen hyvillä energioilla oon kaikesta tästä uudesta ja villistä selvinny. ja nukkunukin hyvin, kelaamatta aamuöitäni puhki.
