tiistai, 15. kesäkuu 2021

rikoshistoria on läsnä, pusikoissa

yhdestä duunipäivästä palautuminen vaati sen, että vietin melkein vuorokauden ateljeella omissa oloissani ja siirsin terapian huomiselle. yritin aamupäivällä käyskennellä puutarhassa, istua hetken paviljongissa ja nauttia luonnosta, mut en osannu millään rauhottua. kun ajatus loppuviikon työpäivistä alkoi ahdistaa etukäteen niin voimakkaasti etten tienny mitä tehdä, otin rauhottavia ja nukuin pari kolme tuntia. sen jälkeen oon vaan kattonu sängyssä yhtä oikeudenkäyntiä kuulokkeet korvissa ja piirtäny. tää case ei oo ihan hetkessä läpikäyty, oon vasta päivässä 13 vaikka oon seurannu tätä useamman viikon. todistajia on yli sata, ja epäiltyjä henkirikoksia kolme, osa vuosikymmenten takaa.

nyt vasta alkaa olla sellanen olo että oon taas oma itteni. sama ahdistusrumba alkaa varmaan uudestaan huomenna, kun jossain vaiheessa tajuan että vapaa-aika hupenee käsistä.

ylikuormitus vissiin kuluttaa kaloreita. painan 55,5kg vaikka oon syöny kolmen päivän sisällä kaks isoa pakettia minidonitseja normaalin syömisen lisäksi. puhumattakaan siitä jäätelön määrästä jonka oon vetäny koronavuonna. en kyl ymmärrä miten joku voi olla niin hyvää kuin noi donitsit jotka bongasin. enkä varsinkaan ymmärrä, mikä aivoissa muuttui, koska ennen sairastumista olin sipsi-kalja-nainen, ja nyt jätski-pepsi-nainen. makumieltymykset ihan eri.

olis eeppistä painaa 66,6kg, mutta koska mä oon niin lyhyt, olisin ylipainoinen - niin hullulta kuin se kuulostaakin.

molemmat syreenit kukkii, ja köynnöshortensia kiipeää hienosti itäseinältä parvekkeen suuntaan kuten tarkotus oli. pienempi villiviini rakentaa vauhdilla tikapuitaan kohti kattoa. avokadot versoo vihdoin. jeeee.

maanantai, 14. kesäkuu 2021

enkä liioin tuntisi tarvetta selitellä

aikanaan päätin etten kirjota tähän päiväkirjaan muista ihmisistä, eikä se päätös oo nyt selkeestikään pitäny. jotenkin on pakko purkaa töissä ilmentyvää ärtymystä, kun jään sen kaa totaalisen yksin. se turhauttaa niin saatanasti et mun on päästettävä höyryjä ulos jossain muodossa. työ täyttää tällä hetkellä kaiken mun kapasiteetin. kaikki sen ulkopuolellekin jäävä aika on siellä olevista ihmisistä johtuvasta ylikuormituksesta palautumista. olis vähän outoa olla kirjottamatta siitä. ehkä mä nauran näille jutuille myöhemmin. tai: ehkä mä hyödyn näistä jutuista myöhemmin, vaikkapa siellä ammatillisessa kuntoutuksessa.

itse asiassa se onkin näiden tänhetkisten duuniolosuhteiden takia asia, jota stressaan ehdottomasti eniten: miten kummassa mä tuun jaksamaan sitä sosiaalisuutta siellä? kuntoutusohjelmaan kuuluu muunmuassa jaksoja jotka käsittää ryhmätöitä ja jonkinlaisia vertaistukiryhmiin osallistumisia. puhumattakaan sitte työharjotteluista. oon harkinnu varaavani sieltä kuntoutuskeskuksen tiloista majotuksen pidemmille jaksoille, koska siellä on mahis yhden hengen huoneeseen.

yhden hengen huone! mikä kaunis utopia! tekis töissäkin jo nyt mieli raahata mun osaston tyhjät kaapistot työpisteen ympärille, rakentaa barrikadit ittensä suojaks aina aamusin ennen kun kukaan ehtii nähdä mua. mutta kun ei, mun työtilan täytyy sijaita läpikulkupaikassa, jossa kuka vaan voi päättää millon vaan änkeytyä mun personal spaceen. pahimmat tyypit ei edes lopeta puhetta vaikka mä en vastais mitään. vielä pahemmat alkaa kysyä "haloo? haloo!".

mulla oli tän päivän aikana yhteensä puoli tuntia omaa aikaa tehdä rauhassa hommia. olin niin uupunu päivän päättyessä et melkein sain paniikkikohtauksen (itse asiassa kognitiivinen ylikuormitustila muistuttaa paniikkikohtausta, koska ainoa ajatus on paeta), mut oli pakko vaan ahdistuksesta huolimatta lähtee vielä junalla apteekkiin. en muista kotimatkasta oikeestaan mitään. mietin vaan kotipihassa ku tuntui et kaikki voima pakenee kehosta, että ei tän kuulu olla tällasta. eihän?

ekat sanat jotka mua kuvaa tuskin olis sulkeutunut, etäinen tai hiljainen, koska oon niin huumorintajuinen ja pikkasen rämäpäinen, nauran paljon, ja ne joista välitän tietää sen (myös töissä). mut en mä koskaan puhu asioistani - saati muiden asioista - kellekään paitsi terapeutille. oikeestaan oon aina pitäny kaiken sisälläni, lukuunottamatta just sen mitä kirjotan ylös. terapian alettua 2018 en oo puhunu muille ihmisille sitäkään vähää, mitä ehkä joskus sitä ennen. kuormitun ite niin helposti koska mulle kerrotaan niin paljon kaikkea (oon ollu teini-ikäsestä asti se olkapää), etten haluu kuormittaa ketään muuta, kun tiedän miten raskasta sellanen on. terapeutti on eri asia, se ei kuormitu koska sillä on siihen koulutus. ja se käy todennäkösesti itekin terapiassa, kuten tapana on. mut en mä kaikkea kallista terapia-aikaa halua tuhlata  avautumiseen duunimölliäisistä, joten avaudun tänne.

se, ettei juuri kukaan töissä kysele mun vointia, ei sinänsä haittaa, koska ei mulla oo tarvetta jakaa mitään, mutta onhan toi pelkkä toisten horinan ja käytöksen jatkuva vastaanotto ihan helvetin yksipuolista.

mun nykyinen työpaikka ei oo tyypillinen työpaikka, koska me siellä ollaan vähän niinku jotain työkkärin jämäporukkaa. pitkäaikaistyöttömiä, perussairaita, syrjäytymisriskissä, mielenterveysongelmaisia, päihderiippuvaisia. mä oon ite vieläkin aika jämä, ja tuun taatusti olee sitä myös jatkokuntoutuksessa, jossa alotetaan työelämämielessä aivan - noh, lähestulkoon - nollasta. eli ei siellä välttämättä oo yhtään sen sosiaalisesti taitavampia, vähemmän yksinäisiä takertujia kuin nykyisessäkään paikassa.

se mua lohduttaa, että siellä on koko ajan ammattilaiset tarkkailemassa tilanteita ja jaksamista. se on koko sen kahdeksan kuukauden idea. jos ei olis, tuntisin oloni tulevaisuuden suhteen todella toivottomaks tällä hetkellä.

sunnuntai, 13. kesäkuu 2021

totta puhuakseni minun oli pakko

sateinen sunnuntai. ihanaa. luonto kiittää. hmm, itseään? mä kiitän luontoa nyt, kuin myös huomenna, koska tulossa on ainakin viileempi alkuviikko.

shepherdin muistelmista jäljellä vajaa kolmannes ja jo harmittaa, että se on kohta ohi. mazzarellaa oon saanu kituliaasti vasta ekan kolmanneksen alas. keksin onneks jo uutta luettavaa kirjastosta, kunhan ehdin käydä joku päivä.

oravaepisodin jälkeen (valvoin siis öitä kun poikasia piti ruokkia parin tunnin välein) ei ollu ihme, että töissä poltin hermoni pari kertaa ihmisten tungettelevuuteen. vaihdoin työvuoroja ja siirsin terapian oravien takia, koska jos on kyse jostain tärkeestä, joustan omista asioistani saman tien.

tiistaina kaikki oli iholla taas niin jumalattoman tiiviisti et lähdin yhessä vaiheessa vaan kävelemään pihalta kohti teollisuusrakennuksia, lähes tontin toiseen päähän, josta löysin varjon jossa hillitä itteni ja yrittää palautua. ei sitäkään varsinaisesti voinu rauhassa olemiseks kutsua, koska parkkiksella kuljetuspuolen äijät kyyläs varmaan mitä siellä tein, ja ajoivat hitaasti ohi morjenstaen. kohta tuli huonoo suomee puhuva, aivan älyttömän rasittava siivoojamies (en oo todellakaan ainoo joka ei jaksa sitä) kysymään "onko sinula huono olo" ja mä vastasin "haluun vaan olla rauhassa, hiljasuudessa". jatkoi matkaansa mut hetken päästä palasi takasin ja kysy "saanko kertoa yksi juttu ihan nopesti", minä: "ei kiitos, oikeesti, anna mun nyt olla, mulla on aivovamma". vähän myöhemmin kävin syömässä välipalan kun keittiössä ei ollu onneks ketään. siivooja tulee ilmottamaan: "sun kannata tehdä hengitysjooga, se auta". mä pyyhin rätillä pöytää ja katoin sitä epäuskosesti ja sanoin nyt jo tosi ärtyneesti toistaen: mulla on aivovaurio. "kokeila hengitysjooga", se jäi mutisemaan kunnes häipyi. sen jälkeen se on kulkenu onneks mun työpisteen ohi vaan mulkoillen, ilman niitä helvetin höpötyksiään, joita se siis harrasti jo ennen viimesimpiä viisauksiaan. ehkä kyseessä on kulttuurierot, mut en mä kyllä oo kiinnostunu kuulemaan yhtään kenenkään neuvoja missään henkilökohtasessa ellen niitä erikseen mee pyytämään.

mulle jäi taas snadisti ristiriitanen olo, koska ei mun oo lähtökohtasesti tarkotus olla kylmä ja veemäinen muita kohtaan, mut nyt mulla keitti yli. oon kuunnellu tota mun mielestä jo aika ahdistavaks menevää kommunikointia päivittäin monta kuukautta (se on myös pyytäny mun numeroa, kieltäydyin antamasta ja hyvä niin, koska häiriköi yhtä entistä naistyöntekijää puhelimitse edelleen, kun nainen teki sen virheen että hyväuskoisena antoi).

siks olikin aivan ihastuttavaa että sillon tiistaina myöhemmin paikalla oli yks uus nainen, joka hoitaa istutuksia pihalla, mut jonka kanssa meillä on normaalisti eri päivät. olin ihaillu istutuksia ja minikasvihuoneita jo aiemmin ja menin moikkaamaan ja juttelemaan lobelioista naisen kanssa. meillä tuntu synkkaavan heti, ja se tulikin juttelemaan mulle vielä mun työpisteelle ennen lähtöään. miten piristävää olikaan käydä dialogia ja jakaa oikeesti tärkeitä asioita (erinäisiä huolia), nauraa samoille jutuille, kokea kerrankin empatiaa myös toisesta suunnasta sen sijaan et toimii töissä aina lähinnä muiden kuuntelijana. lähtiessään nainen sanoi osottaen tarmokkaasti mua etusormella: "olipa hyvä että tavattiin!". mä vastasin kans osottamalla yhtä tarmokkaasti: "no niinpä, perkele!", ja purskahdettiin nauruun. ihku tyyppi. harmittaa, että se on vain kerran viikossa paikalla ja just sillon kun mä en oo. ajattelin jättää mun yhteystiedot ohjaajalle ja pyytää sitä antamaan ne eteenpäin.

on aivan eri tilanne tutustua (perustuen molemminpuoliseen haluun tutustua) ja kokea tasavertaista kanssakäymistä työkaverin kanssa, kuin kannatella näitä uskomattomia, jankuttavia ukkeleita, joilla ei tunnu olevan mitään sosiaalista silmää, halki niiden työviikkojen. ei oikeesti oo mukavaa olla ainoa nainen työyhteisössä, joka on täynnä yksinäisiä äijiä. mun työpisteellä on jumalauta joinakin päivinä jono. en tiedä pitäiskö itkee vai nauraa. oon kiitollinen uudesta naisesta jonka myötä tajusin, mitä työssäkäynti sosiaalisine aspekteineen vois olla, jos se olis normaalia, eikä tuntuis joka päivä jonkinlaiselta escape roomilta.

tänään saan onneks kotonakin omaa aikaa, kun puolisolla on kuukausien tauon jälkeen kerrankin menoa. mun suunnitelmana on värjätä hiukset (oon hävinny taas väsytystaistelun harmaata juurikasvuu vastaan), pestä pyykkii ja seurata kunnallisvaalien tulosiltaa.

tein tässä männäviikkoina vielä pari pitkään ajatuksissa ollutta muutosta ruoka- ja juomavalioon. siirryin vihdoin kokonaan kauramaitoon, tai oikeammin mantelimaitoon, kun se on osottautunu paremmaksi kahvin kans. oon ollu laiska, vaikka jo vuosikaudet oon pitäny lehmänmaidon ihmiskäyttöä oikeestaan, noh, sairaana touhuna. en oo juonu maitoa muuten kuin kahvissa 15een vuoteen, ja siinä ajassa vaihtoehdot on parantunu huomattavasti. jätin kalankin taas syömisistäni pois, ja samalla myös katkaravut, joita joskus on tilatussa pizzassa. ne oli helppo korvata herkkusienillä. joo, neurologit suosittelee kalaa aivoterveyteen, mut mä koen et mun aivot ei oo kuitenkaan niin tärkeet tässä kuin muut eliöt ja niiden ja tän planeetan tulevaisuus. söin kalaa aivohommien takia ekat pari vuotta sairastumisen jälkeen lääkäreiden suosituksesta, mut nyt haluun olla ilman. hyviä rasvahappoja saa oliivi- ja muista kasviöljyistä, joita lorotan kuitenkin melkein kaikkeen päivittäin.

lauantai, 12. kesäkuu 2021

deliver us from ghosties and ghoulies

en mä mitään oo jaksanu kirjottaa. väsymyksen tasosta kertoo jo se, etten oo edes levuttanu korttipeliä moneen päivään. en jaksa olla tän läppärin ääressä.

muutama lisäsyy olla henkilökohtasesti pitämättä kesästä:

- näen huomattavasti enemmän visuaalisia harhoja kesällä koska on enemmän valoa ja varjoa (laaja aivovaurio oikees aivolohkossa)

- halvaantunu puoli särkee ja iho on yliherkkä helteillä - ja toisaalta tuntuu entistäkin tunnottomammalta ja oudolta koska raajat meinaa mennä spastisiksi, lämpö siis kirjaimellisesti sattuu

- vaik suurin vaikutin on vaikee ruumiinkuvanhäiriö, myöskään mun arvomaailmaan ei kuulu liikkua vähissä vaatteissa ja paljasta ihoa vilautellen julkisesti

- kaks noin kuukauden ikäistä pesästä pudonnutta, ilmeisesti kuumuutta paennutta oravanpoikasta menehtyi alkuviikosta, vaikka yritettiin pelastaa ne: toinen kuoli täällä ja toinen korkeasaaressa, huolimatta siitä että ihan kaikkemme tehtiin

että onpahan ollu todella kiva helleviikko taas. onneks tänään kaiketi sataa, ja melko paljon, mikäli ennusteisiin on luottamista. jos ei sadakaan, menee pihahommat manuaaliseksi kasteluksi illan tullen.

tiistai, 8. kesäkuu 2021

kohtalo on kukkakaali joka kasvaa yhtä lailla joka suuntaan

kaiken järjen vastaisesti mulla on hyvä ja voimaantunu olo vaikka oon nukkunu tuskin ollenkaan sunnuntai-illasta eteenpäin. aikamoinen viikonvaihde. elämähommat ja kuolemahommat ja mitä näitä arjen pikkujuttuja nyt on. voisin purkaa huomenna, ainoana vapaapäivänäni sitä vyyhtiä kirjottelun muodossa. olettaen, että vihdoin nukun kunnon yöunet ja jaksan ajatella riittävän selkeesti.