tulin tähän läppärille nököttämään ja odottamaan jos ruokailun jälkeinen vatsakipu menis ohi. kävin jo tekemässä lumitöitä, mut se ei auttanu. söin nyt jopa ihan ihmisten aikaan päivällisen, hyvää lämmintä itsetehtyä keittoa ja pari voileipää. jouduin taas alottamaan syömisen väkisin, koska ei ollu nälkä eikä ruokahalua, mut aattelin et se ois fiksumpaa kuin kahvin särpiminen jota oikeesti ois tehny mieli tehdä. jo puolivälissä ateriaa alko sattua mahaan ja tulla tosi etova olo. kyllähän mä tiedän, että mun pitäis syödä tasasesti tosi usein vaikka pienempiä aterioita, niinku oon joka päivä yrittänykin, mutta kun oon nyt jo 15kk sietäny tätä ruokahaluttomuutta ja kuvotusta niin ei se onnistu ihan helposti pelkällä päättäväisyydellä. eikä näemmä edes vaikeesti, koska tulee nää kivut ja ähky silti.

enpä tiedä. jos ei tää ongelma ala jossain vaiheessa kevään mittaan hälvetä, mun on varmaan mentävä lääkäriin tarkempiin tutkimuksiin. labroissa ei siis ollu mitään poikkeavaa tammikuussa, ja sitä ennen olin vuoden ajan vaan niin stressaantunu työasioista et oletin laihtumisen (7kg) johtuvan lähinnä siitä. törmäsin kuitenkin tällä viikolla artikkeliin jossa korostettiin että painonmuutoksen syyt pitää aina selvittää, ja että kyseessä oli merkittävä painonlasku (-12%).

täytynee jossain vaiheessa uskaltautua sinne penteleen vaa'allekin jotta tilannetta voi seurata. mua ei siis häiritse se paljonko painan yleisesti, en pyri olemaaan minkään painoinen, mut riippuen ruumiinkuvanhäiriön kulloisestakin vaiheesta mä koen kehoni joko tosi pieneksi tai tosi suureksi, ja jos kilot näyttääkin jotakin eriävää kuin sen päivän tunne, paiskaudun inhottavaan dissosiaatiotilaan jossa alan panikoida ja epäillä, onko mulla vartaloa alkuunkaan.

kirjotin yks päivä ylös jotain ajatuksia tästä kehodysforiasta käydessäni pitkällä metsäkävelyllä:

• koen etten kuulu tähän kehoon saati elämään, en tiedä varmasti mut ehkä se liittyy jo varhaislapsuudessa alkaneeseen fyysiseen pahoinpitelyyn jotenkin
• metsässä, ylipäätään ainoastaan luonnossa tunnen että mun identiteetti on samaan aikaan kaikkialla muttei missään ja se on todella vapauttavaa
• sillon muistan ensimmäiset kokemukseni tietoisesta fyysisestä olemassaolosta alle 2-vuotiaana pinnasängyssä kun mietin miten laitan pienen peiton päälleni: tästä mä alan ja tähän mä lopun, eikä peitto yllä ihan kaikkialle yhtä aikaa
• äskenkin liikutuin tuolla tyhjällä niityllä kun tunsin olevani harvinaisella tavalla eheä ja kokonainen ja siksi pienen hetken onnellinen
• vaikka yksinolo on parasta mitä tiedän, kaipaan tietenkin tunnetta siitä että myös kuulun johonkin, eli viime kädessä tähän maailmankaikkeuteen
• sen kokemuksen saan ainoastaan luonnon äänien keskellä kun ihmisiä ei näy, eikä muakaan ihmisenä hetkellisesti ole olemassa

lumikellot on nostaneet pienet päänsä urheina kinosten alta kohti aurinkoa. parin viikon kuluessa varmaan myös krookukset. sit pitääkin jo alkaa asennoituu keväthommiin pihalla ja puutarhassa, tarttua siis haravaan ja kottikärryyn.

ens viikolla meen ottamaan yhden kookkaan tatuoinnin joka on ehkä myös se merkityksellisin ja pisimpään pohdittu leima: rintakehään tarkkaan mietitty kuva ja siihen elvytyskieltotekstit. läheiset tietää et elvytyskielto on mun hoitotahdossa. mulle tää on tärkee asia ja suurin armon teko jonka pystyn toistaseks itteäni kohtaan tekemään. tätä ei oo päätetty kriisin keskellä eikä epätoivoisen itsetuhosena kautena vaan näiden seittemän vuoden aikana, jotka on kulunu siitä tapahtumasarjasta joka eräänä tammikuisena iltana johti peruuttamattomaan aivovaurioon. en enää ikinä haluu selvitä mistään vastaavasta. se muutti mun elämän niin vaikeeks, että ajattelen edelleen, et olis ollu parempi kuolla jo sillon. tatuointi tulee kuitenki muistuttamaan mua siitä, että mikäli mä joskus vielä koen aktiivista halua päättää omat päiväni, mun on katottava peiliin ja ymmärrettävä, että sieltä ei sit palata. oon ajatellu tähänkin asti että jo 9-vuotiaana alkanu itsetuhoisuus on paradoksaalisesti pitäny mut hengissä näinkin kauan kaiken paskan keskellä: koska tiedän, että täältä pääsee tarvittaessa pois. tatuointi tulee olemaan sinetti sen päällä - uskon siis, et se omalla tavallaan auttaa mua, vaikka se joillekin saattaa vaikuttaa synkältä. en mä kyl rehellisesti oo ikinä varsinaisesti halunnu elää. mun henkilökohtasen elämän raskaus kumoaa aina hyvät jutut niin että asia on tasapainossa mun päässä. oon aina ollu valmis lähtemään. tiedän, et palaan studiolta kotiin parantelemaan tatuointia valtavan helpottuneena ja voimaantuneena tästä päätöksestä.

uaah, ai niin. se mun liian takertuvan oloinen psykiatrinen sairaanhoitaja totes, että jonkun uuden hyvinvointialuemallin takia meidän käynnit tuli täyteen. ei tarvinnu ite yrittää päästä eroon. akupunktionkin lopetin koska viimeset neljä kertaa multa valui korvista verta, lol.

hän on melkein valmis:

pari viikkoo taas kulunu kirjottamatta oman pään sisällöistä: oon opiskellu ja maalannu, ja molempia ihan hyvässä balanssissa. kevätsekoilu kesti vaan hetken (lievää ahdistusta ja unettomuutta) ja katos sinne mistä tulikin. muutaman tunnin päästä siirrytään kesäaikaan, katotaan muuttaako viisareiden vääntely vielä jotain. nopeesti etenevän kevään väkivaltasuus ilmenee niiden jumpscarien määrässä joita katolta maahan rymisevät lumet aiheuttaa. ja metsässä näkee yhtäkkiä kaikenlaista mitä siellä ei ensin muka ole. tää kaikki on jotenkin sokaisevaa. mut kevät on mun lemppari.

oikeestaan ainoo mikä ei edelleenkään oo hyvin on tää mun syöminen - syömättömyys - eli joudun yhä pakottamaan itteäni. lämmin ruoka menee melkein aina myöhäisiltaan, jollon seurauksena on närästys tai muuten huono olo. aloin noin kuukaus sit käydä useemmin kävelyillä ja nostella taas vähän puntteja, mut se ei varmaankaan oo toistaseks muuttanu mitään ratkasevaa aineenvaihdunnassa, kun ruokahalua ei vaan ole. kaikkein mieluiten vetelisin ateriankorvikkeita ja smootheja, koska pureskelu ja nieleminen lähtökohtasesti kuvottaa tosi paljon. ihanku mun keho yksinkertasesti hylkis ruokaa. yritän sit vaan tehdä tuhteja smoothiesörsseleitä että saisin edes suunnilleen niitä rasvoja, kuituja, proteiineja ja vitamiineja joita vegenä tarviin. no joo: oon mä nestemäisten asioiden ohella syöny useemman viikon unelmatorttuja. unelmatorttu on ainoa asia, jota mun tekee mieli. oon ehkä alipainoinen mut kolesterolit kohoo pilviin tätä menoo. vaa'alla en uskalla käydä. se triggeröi ruumiinkuvanhäiriön (vaikka lukema olis mitä tahansa, se on väärä ja johtaa dissoon) joten parempi vaan keskittyy kaikkeen muuhun.

käytiin appivanhemmilla tänään pääsiäisen merkeissä pikkusen ex tempore ja oli kyllä ihan ookoo vierailu. olin pirteempi kuin joulun aikaan, ehkä ylipirteäkin, ja siitä oon nyt sit morkkistellu taas, kuten aiemmin ystävien näkemisen jälkeen. että miks pitää olla tällanen helvetin hölöttäjä ja humoristi, ku vois vaan pitää päänsä kiinni ja pysytellä jossain peränurkassa. mietin aina ensimmäisenä kotiin päästyäni että oon liikaa. liian avoin, liian sarkastinen, liian välitön, liian lapsellinen, kaikilla tavoin vaan jotenkin sopimaton, rasittava. liian helvetin minä. se ihmisistä pitävän introvertin sosiaalinen puoli, jota en osaa liittää itteeni niin luontaisesti kuin hiljasen tarkkailijan ja pohdiskelijan ominaisuudet, jotka vastaa ainakin 80 prosentista mun persoonaa. mut ehkä toi mun sosiaalisuus ei oikeesti näyttäydy niin ylitsepursuavana tai negatiivisena, koska langon teini-ikäset lapset tuntu viihtyvän mun seurassa tavallista enemmän ja anoppikin sano että vaikutan hyvinvoivalta. plussaa oli myös se, että appi oli poikkeuksellisesti vesiselvä. olin aidosti yllättyny, koska se ei oo kertaakaan vielä 12 vuoden aikana olllu ilman tissutteluaan läsnä tapaamisissa.

huomisen taidan vielä vetää lonkkaa pyhien kunniaks, mutta maanantaina alan suorittaa seuraavaa vaativaa kurssia, joka liittyy taas lainsäädäntöön.

opinnoista on muodostunu tässä parissa kuukaudessa jo niin kiintee osa arkee ja ehkä identiteettiäkin, etten viikonloppusin oikein tiedä miten päin olla. pitäydyn kuitenki lupauksessani olla pänttäämättä vapaapäivinä. henkilökohtasesta elämästä ei löydy riittävästi kiinnekohtia vissiin, kun sit tää on tämmöstä ihme leijumista. taide on tietysti aina ateljeella oottamassa, mut se on niin työlästä että kynnys siihen on melko korkee. alkaa lähinnä väsyttää pelkkä ajatuskin.

opintojen rajaamisen lisäks päätin vuodenvaihteessa etten ota vastaan mitään kutsuja sosiaalisiin menoihin ennen kunnon kevättä. se on ollu ehkä paras päätös pitkiin aikoihin. oon tässä ajan kuluessa tiedostanu kuinka paljon ihmisten tapaaminen ja jossakin käymisen lukeminen kalenterissa kuormittaa mua, kun sitä ei oo tarvinnu tehä. mulla on hyvin harvoja yhtä introvertteja ystäviä tai kavereita kuin itse oon, joten oon joutunu käyttää kouluun keskittymistä suurimpana syynä tälle päätökselle. muut ei oikein ymmärrä mun tilan ja yksinolon tarvetta muuten.

kaks ystävää viestitteli alkuviikosta ja sovittiin et nähdään mun ateljeekämpällä kahvittelun merkeissä kolmisteen perjantaina. se oli mulle tosi jees, koska stressaan emännöintiä paljon vähemmän kuin ite jonnekin liikkumista. tai niin luulin. huomasin eilen aamulla että sain miltei paniikkikohtauksen ennen kun ystävät saapu. tapaamisen ajan kävin jotenkin ylikierroksilla, ja nyt oon sit vuorokauden stressanu ja morkkistellu kaikkea jälkikäteen. miks sanoin niin, puhuinko liikaa, nauroinko tyhmässä kohdassa, miksen pohjustanu sitä asiaa paremmin, mitä ne sillä kommentilla tarkotti, miks mun pitää olla niin vammanen, ja vielä rumakin, niin helvetin ruma (ne varmaan puhu mun ulkosesta ja sisäsestä naurettavuudesta heti kun pääsi olemaan kahden)?

nyt sit vaan mietin et onko kenenkään kahville kutsuminenkaan tän kaiken arvoista, kun siihen kuluu ihan kauheesti energiaa eikä se palkitse. oon aivan uskomattoman ankara itteäni kohtaan, ja tää vaativa persoonallisuustyyppi on niin iso ja vanha köntsä mun harteilla, etten uskalla lähtee heiluttelee sitä mihinkään suuntaan, vaan lamaannun.

harmittaa ylläpidon puolesta kuinka vihasia porukat on sivuston toimimattomuudesta. oli kai toi tauko pisin miesmuistiin, mut sellasta se välillä on. itteäkin ärsyttää monet jutut tässä käyttöliittymässä, mut jos 99% ajasta hommat toimii, niin oon ensisijassa kiitollinen ilmasesta ja yksinkertasesta palvelusta. ei kaikki halua bloggeriin, en mä ainakaan enää.

tällä viikolla on ollu kyllä jo kevät. närhet on tulleet! ne on todella kauniita, ja niillä on todella ruma ääni. se on ollu musta aina kiehtova yhdistelmä ja hymyilyttää. niiden ja toisten kauniiden rumaäänisten, harakoiden, väliset rääyntäkiistat pihapiirin puunlatvoissa saa hyvälle tuulelle. mietin aina et mikähän on tänään näin vakavaa. varmaan reviirit ja ruoka. tali- ja sinitiaiset ja jopa käpytikat metelöi kans tässä vaiheessa vuotta äänekkäästi muuten hiljasessa pihassa. oravat jahtaa toisiaan sulaneella hangella, vaikkei niitä oo näkyny kuukausiin oikeestaan ollenkaan. ruokintapaikalla ei oo käyny kuin tiaiset, mustarastaat ja käpytikat. aiempina vuosina oravat on ollu yhtä aktiivisia siellä kuin linnut.

katoin vanhoja kuvia ja viime vuonna maaliskuun lopussa oli umpihanki ja puut kans paksun lumen peitossa. on toki melko selvää et takatalvi(a) tulee koska suomessa ollaan. mut on silti ollu ilahduttavaa et lumet on sulanu kotitieltä lähes täysin, samoin tuolta joen toisen puolen kävelyreitiltä. vaikka se ois vaan väliaikasta.

ilmassa on ollu vienoa kevätahdistusta - kaamosmasiksen kääntöpuoli on ylivirittyneisyys - mut luulen et kouluun keskittyminen rajottaa sitäkin aika paljon. pääsääntösesti oon voinu hyvin, ja siks aloin vähentää myös psykahoitsulla käymistä. yritin keskiviikkona vihjata että voitais oikeestaan lopettaa jo tapaamiset, mut se puhu mut näkemään vielä kolmen viikon päästä. sanoin suurimman syynkin: uskon että joku muu tarvii tällä hetkellä resursseja mua enemmän.

tänään asiaa pohtiessani huomasin myös, että mullahan on ollu jo siitä asti kun mun akuutti psyykkinen kriisi väisty tammi-helmikuussa, sellanen olo, et se tyyppi tarvii jotenkin ite mua. se mun mielestä joka kerta ylittää ammattilaisena hoitosuhteen rajat. puhumalla esimerkiks omasta elämästään ja työasioista tosi paljon. en tiedä liittyykö siihen kun sanoi mulle jo parin tapaamisen jälkeen että musta huokuu sellanen rauhallisuus et mulle on tosi helppo puhua. hmmmmm. story of my life. ymmärrän et ollaan molemmat ihmisiä, ja oonhan mä esimerkiks mun edellisen psykoterapeutin kanssa lähentyny hyvinkin paljon. mut ei kai sen nyt kuitenkaan perusterveydenhuollossa ihan noin kuuluis mennä? jääny aina sellanen vähän omituinen käytetty olo kun oon lähteny sieltä. en tiedä miten toisin asian julki. en välttämättä haluakaan tuoda, vaan pyydän että nähdään vielä harvemmin, ja vielä. en koe tarvitsevani tai saavani itelleni mitään tuolta enää. sanoin myös siitä kuinka en tykkää siitä, et tapaan siellä ohimennen ihmisiä (sekä työntekijöitä että asiakkaita) siitä työpaikasta josta irtisanouduin, koska se on tosi epämukavaa.

mitä se vastas? että hän voi kyllä tulla mun kotiin. hmmmmm. (tähän kauhistunut emoji)