keskellä kylmää, pimeetä ja sateista kaamosta on jotenkin niin alaston olo ilman turvaverkkoa, jota riittäväksi mielialalääkitykseksi kutsutaan. ihanku ihosta olis nyljetty uloin kerros, ja oisin vereslihalla tai täynnä pientä naarmua. läpikuultava, heiveröinen tunne omassa kehossa. unenlaatu seuraa samaa kaavaa: sekä yöllä että päivällä nukkuminen on ohutta ja pinnallista, ei tuo tyydyttävää turtumusta. voi siis olla et joudun taas kerran nöyrtymään ja nostamaan annostusta täs jossain kohtaa. en odota ens viikolla kohti vyöryvää, seuraavaa hormoniaallokkoa yhtään innolla.

siitä oon kiitollinen, et mun työyhteisö edelleen pikemmin eheyttää kuin heikentää vointia, vaik toki vaikeita hetkiä sielläkin välillä tulee, kun just nyt on aika kiireistä. masennus ja ahdistus sotkee kognitiota melko paljon. jos esimerkiks skanneri ei toimi kun pitäis avustushakemuksia lähettää, mieli säntää turhan äkkipikasesti kohti katastrofiajattelua. jos joku hankala päiväkävijä viskelee ilmaan tyypillisiä kriittisiä kommenttejaan, tekee niihin mieli tiuskasta jotain takasin. toistaseks oon pystyny onneks pitämään pakkani kasassa. ja yhä oon paremmalla tuulella kotiin päivän päätteeks lähtiessäni, kuin aamulla ennen töitä. kyllähän se jotain kertoo.

taidekurssi alko viime viikolla. ahdisti jonkun verran sinne mennessä, ja väsytti aivan helvetisti sen jälkeen (kolme tuntia per kerta) mut hyvä että menin. samalle kurssille oli sattunu yks ihana taiteilijatuttava, ja muukin porukka vaikutti tosi lämpimältä. opettaja on arviolta mun ikänen, ehkä jopa nuorempi, hyvä tyyppi. kerroin visuaalisen alueen aivovammasta ja siitä et väsyn helposti. sain luvan tehdä ihan omaan tahtiin ja käydä tauoilla vapaasti. aluks mun väkerrykset oli aika naurettavia, vartalot neliömäisiä, mut kun pääsin vauhtiin, muistin taas miks croquis on yks mun lempparimetodeista. käytin hiilen lisäks mustaa pastellia.

menisin mieluiten vaikka heti huomenna jatkamaan sessioita siitä mihin jäin, mut kurssi kokoontuu tosiaan vaan joka toinen viikko. ehkä ihan hyvä niin.