kaks asiaa joita muu maailma ei tunnu ymmärtävän:

- yksinolo on hyvä asia

- itkeminen (yksin) on hyvä asia

ammattiauttajatkin, mun kokemuksen mukaan esimerkiks neuropsykologi ja psykoterapeutti, tuntuu välttelevän näitä aiheita ja toimintoja. paras neutraaliksi naamioitu vastaus oli "itkeminenkin on ihan ok...". psykiatri ei tienny mitä tehdä kun vaan istuin ja itkin lohduttomasti sen vastaanotolla, joten se alko jankuttaa tosi intensiivisesti omaa agendaansa kunnes mä sain sanottua et "anteeks mut mä en jaksa enää kuunnella kun en ymmärrä mitään". ajattelikohan se samoin ja sen jankutus oli sen hätää, itkua?

paitsi et itku ei oo mulle hätää, se on vapautus. mun keino vahvistua on olla yksin, kohdata se äärimmäinen yksinäisyys jota kannan, ja itkeä sitä pois, uusi trauma ja vanhaan traumaan palaaminen kerrallaan.

mä en koskaan pelkää kohdata sisintäni, sen iloa, pelkoa, enkä sen tuskaa. ehkä sen suurempaa vahvuutta ei edes ole. ainakaan mulle.