, kirjotti pentti saarikoski viimesiin jääneessä päiväkirjassaan ruotsin vuosina. ihan hauskasti oivallettu jos on yhtään synkkyyteen taipuvainen mieli, kuten epäilemättä saarikoskella oli, mut en oo kyl kohdannu ite tollasta ajatusta [pelkoa] ikinä.
tässä meni tosi monta yötä niin et kiittelin alitajuntaa aamusin siitä, kuinka paljon myönteisempiä unet on ollu. en ookaan kokenu olevani täysin epäonnistunu joka tilanteessa. unissa on ollu jopa melko vahvaa yhteisöllisyyttä. kulunu viikonloppu ja tää maanantai oli sit taas tosi masentavia valve-elämässä. onks kaikki mitä unissa tapahtuu vaan jotain käänteistä maailmaa niinku videopelien netherlandit ja muut? jos voin hyvin, nukun ahdistuneena ja toisinpäin?
hyllystä löytyvä freudin unien tulkinta on oikeesti aika pettymys. mun monimutkaset yöseikkailut ei ainakaan koskaan löydy sieltä. enkä oo edes törmänny mihinkään yliampuviin fallosjuttuihinkaan joille vois hihitellä. monesti herätessä on kyllä olo että k sigmund, analyze this pls. kaikki ne toistuvat uloste- ja seksijutut joita aina näen - veikkaan et hän on siellä jossain haudan uumenissa pyöriny riittävästi ja todennu et viisainta vaan blokata mut.
en oo kyllä lääkkeenvaihdon jälkeen tuntenu oloani vielä kertaakaan näin apeeksi. ei edes itketä, koska on vaan niin mitäänsanomaton olo. varsin itsetuhoinen, muttei sillä tavalla aggressiivisesti että olisin tappamassa ketään tänään, vaan kylmänviileesti ajatellen etten varmaan tuu jaksamaan enää kauaa. et ehkä tää on mun viimenen syksy ja talvi. eilen mielessä kävi hyvin vahva intuitiivinen tuntemus että seuraavaa isompaa vastoinkäymistä en tuu selvittämään. en ehkä pienempääkään. mut enhän mä sitä voi tietää.
on äärimmäisen hyvä ettei me oikeesti tiedetä mitä tapahtuu seuraavaks, minkä alta matto ens kuussa vedetään. me todennäkösesti ajateltais ettei selvittäis siitä, koska se olis etukäteen pelätessä aivan liikaa. traumataustaiset ja itsetuhoset ihmiset on kai sit paradoksaalisesti sitkeimpiä, mut kärsii kyllä eniten. on tavallaan jatkuvasti äärimmilleen venytetty olo. ei siitä tuu ainakaan mulle vuosi(kymment)en ja vastoinkäymisten myötä mitään kestävää suojaavaa kuorta, vaan löysä, ohut iho, johon periaatteessa mikä tahansa voi puhkasta lopullisen reiän.
mut ei kai auta kun yrittää mennä asia kerrallaan taas. viikko, päivä kerrallaan, ja kuten terapeutti joskus sano: tarvittaessa vaikka minuutti kerrallaan.
aamupäivällä pihalla oli sellanen ilma niinku joku pirskauttelis muutaman sekunnin välein suihkepullosta kylmää vettä naamalle. tosi ihana siis. mut olin kattonu sääennusteesta että ens yönä alkaa pakkaset, joten jos aion saada kukkasipulit istutettua, se on tehtävä aika tarkalleen tällä viikolla. päätin muuttaa yhden vanhan epäonnistuneen kukkapenkin tulppaanipenkiks. sipuleita oli niin paljon että jos vaan jaksan ja keksin vielä jonkun paikan mihin puutarhassa olis kiva saada jotain uutta, istutan huomenna loput. mut ensin on haravoitava ja paljon. rakastan meidän isoja vaahteroita, niiden lehdet vaan maatuu niin huonosti et niille on pakko aina tehdä jotain syksyllä.
alotin myös lintujen talviruokinnan ja jäin liikuttuneena ihmettelemään sini- ja talitinttien taistelua selviytymisestä. niiden raivokas elämänhalu jotenkin näkyy niistä, ne on riemuissaan kun ne saa hyvän suupalan. mietin sitä kuinka epäluonnollisia mun kuolemantoiveet todella on, itsetuhoisuushan on täysin järjenvastanen kuvio. oon ollu itsetuhonen niin pienestä lapsesta asti, et epäilen sen olevan joku mutaatio. kaiken keskiössä toimivan itsekkään geenin (suosittelen evoluutiobiologi richard dawkinsin kirjoja kaikille) tarkotus on taistella menestyäkseen ja lisääntyäkseen. toki asia on pelkkää yksilön elossa pysymistä mutkikkaampi käytännössä ja yks mutantti ei paljoa vaikuta. pohdin sitäkin et voiko esimerkiks mun itsetuhosuus ollakin altruismin ilmentymä. mä poistun viemästä resursseja niiltä, jotka todella haluaa elää? en yritä siirtää itsetuhosia geenejäni eteenpäin koska se on liian iso riski jälkipolville?
en oo ikinä toivonu omia lapsia, koska en vaan tunne mitään biologista kelloa. noin 25-vuotiaana sainkin kuulla et mulla on munasarjoissa vikaa enkä siks ovuloi välttämättä lainkaan, joten luonto taitaa tietää aina parhaiten. olin helpottunu, koska just niin sen piti mennäkin. jollekin muulle naiselle se ois voinu olla jäätävä kokemus, ja tuntua täysin luonnottomalta.
mä ajattelen niin, että jos sun keho ei tuu raskaaksi, sille on jokin perusteltu elimellinen syy, ja näen itse asiassa lapsettomuushoidot epäeettisinä ja todella itsekkäinä - kuten toisaalta luonnollisenkin lisääntymisen. tää planeetta ja orvot lapset joita sen sijaan vois adoptoida painaa henkilökohtasessa moraalikupissa enemmän.
sitä, et painaako mun ihmiskäsityksessä misantropia vai altruismi enemmän, en vieläkään tiedä, mikä varmasti ilmenee tästäkin helvetin sekotangentista jonka nyt julkaisen. jospa en sen ristiriidan vuoksi pääsekään itsetuhostani koskaan eroon, ja pyörin täällä vielä?
nojoo. luonto ja eläimet ehkä pitää mutkin vielä valitettavasti hengissä, niistä jaksan yleensä aina kiinnostua vaikken muusta jaksaiskaan. onneks huomiselle on luvattu aurinkoista säätä.