montakohan viikkoa oon ollu aikomuksissa kirjottaa tänne? näemmä kolme kuukautta. jonkinlainen velvollisuudentunto on alkanu kalvaa kun välillä katon että täällä käy paljon lukijoita, vaikka mitään uutta sisältöö ei oo valunu päästä näppikselle sitten huhtikuun. ei pitäis kokea paineita, mun päiväkirjahan tää on, mut koen silti. ehkä kuvittelen et oon menettäny osan itestäni, sen itsetutkiskelevan ja kirjoittavan osan, kun on ollu niin paljon muuta tekemistä. todellisuudessa itsetutkiskelu ja oman tunne-elämän kaivelu on jatkunu koko vuoden tosi intensiivisenä ja ehkä just sen tiheyden ja massan takia siitä on tuntunu mahdottomalta irrottaa jotain pintakudosta jota jakaa esimerkiks täällä.

oon mä kyllä pitäny itteni myös kiireisenä edelleen. jos en oo ollu töissä tai johonkin työhön liittyvässä toiminnassa mukana, oon istunu tatuointipenkissä sellasia kerrallaan viiden, kuuden tunnin sessioita melkein joka viikko. lisäks mulla on tällä hetkellä kolme ihmistä, joille toimin puhelimitse vertaistukijana. oon myös maalannu paljon ja ollu kissavahtina ystävilleni. aikaa näiden hommeleiden ulkopuolella on jääny lähinnä nukkumiseen.

kesäloma päätty maanantaina - en pitäny kuin kaks viikkoa, koska pitkä ja pimee syksy ja talvi tulee olemaan raskasta aikaa, joten säästelen sinne viikon tai kaks varmuuden vuoks. ensimmäinen kesälomaviikko meni kaikenlaisiin käytännön asioiden hoitamisiin joten en ehtiny edes tottua ajatukseen. toisella viikolla totuin, mut se olikin sit yks helvetin pitkä sunnuntai koko viikko: tiedostin et loma loppuu kohta ja stressi maanantaita kohtaan tuntu ihan fyysisenä uupumisena.

käytän pari vuosilomapäivää vielä tällä viikolla koska lähen toiselle puolelle maata lapsuuden kesien maisemiin pitkäks viikonlopuks. sain kutsun 80-vuotisjuhliin. puoliks koen mukavaa kutkutusta siitä et näen vanhoja tuttuja ihmisiä ja paikkoja, ja puoliks oon aivan kammottavan ahdistunu. vaikka hyviä muistoja sieltä on runsaasti, on niitä ikäviä lähes yhtä paljon. luulen et tää mun kolme päivää kestäny tosi voimakas ahdistus ja jännitys liittyy siihen et ne vanhat pelot ja traumat suorittaa jonkinlaista käymisreaktiota alitajunnassa. joudun jatkuvasti vakuuttelemaan itelleni et selviydyn, et reissusta tulee ihan kiva ja hyvä.

sen oon kyl pannu merkille tänä vuonna, et mun perusolotila on aina ahdistus. se on niin jatkuvaa, ettei siinä oo mitään taukoja enää vaan se on kuin toinen ihokerros, niin olennainen ja erottamaton osa mua. en osaa sanoa miks oon tiedostanu sen näin selkeenä just tänä vuonna, koska tältä musta on tuntunu 247 jo ainakin 13-vuotiaasta saakka, jollon aloin oireilla ekan kerran psyykkisesti. ahdistuksen tiedostaminen ei oo kyl mitenkään helpottanu sen kokemusta, päinvastoin. sanoinkin viikonloppuna puolisolle et sillon kun ilmasen ääneen et mua ahdistaa, mua ahdistaa jo todella paljon. kun ahdistaa ihan koko ajan jonkin verran, ei tuu mainittua koko asiaa ja siks sitä ei varmaan kukaan ulkopuolinen tajuakaan. enhän itekään tajunnu sitä ennen kun myönsin sen itelleni tässä äskettäin.

ehkä erityisherkkyys, ehkä varhaislapsuudessa alkanu fyysinen ja pyykkinen väkivalta, ehkä mun perustemperamentti on tehny musta tällasen saatanan hermokimpun, ja tän kans pitää vaan tulla toimeen.

piristävämpiä asioita: meiän etupihalle ilmesty viime perjantaina yksinäinen kalalokinpoikanen, vaikka täällä ei oo lokkeja, saati niiden pesiä parin kilometrin säteellä ollenkaan. soitettiin heti villieläinsairaalaan ja kyseltiin mitä voidaan tai saadaan tehdä otuksen kanssa. kuvauksen perusteella kyseessä on noin kolmiviikkoinen poikanen, joka tässä viikon-parin kuluessa kasvaa lentokykyseksi eli pärjää jo hyvin ilman emoa. kehottivat seurailemaan linnun vointia ja käytöstä ja antoivat luvan ruokkia esimerkiks kissanruoalla. koskea ei tietenkään saa lintuinfluenssariskin takia.

untuvikkotyyppi on nyt asettunu meille, tänhetkisille sijaisemoille, tohon pihapiiriin hengailemaan. sillä on jo täysin kehittyneet jalat ja räpylät ja aikuisen linnun pää. siipien tyveen ja pyrstöön kasvaa vauhdilla oikeet sulat untuvan tilalle ja se niitä siipiään jo levittelee ja ottaa pieniä lennähdysloikkia. kai me jatketaan sen silmälläpitoa ja ruokkimista kunnes se on valmis lentämään aikuisten lokkien suureen maailmaan. purkkisardiinia ja kissojen tonnikalaa se syö hyvällä ruokahalulla ja on tosi reipas muutenkin, kääkättää meille pienellä lokinäänellään ja tepastelee puutarhassa. jos se yhtäkkiä muuttuu heikoks tai omituiseks niin saatiin ohjeistus suojavarusteisiin ja lähetään sit kiikuttaa se villieläinsairaalaan.

onhan toi nappisilmäinen loksu lokinpoikanen ihan tolkuttoman sulonen ja hoivavietin totaalisesti mussa, eläinrakkaassa hörhelössä, herättäny. miten muutenkaan reagoisin tollaseen orpoon joka jollakin mystisellä tavalla on tupsahtanu yksin etuovelle? musta on aivan selviö, että sitä autetaan elämän alkuun. ei keksitty mitään muuta selitystä linnun ilmaantumiselle kuin et emo on tiputtanu sen kuumalta katolta jossain tuolla rannikolla päin ja se on päätyny jonkun peräkärryyn tai vastaavaan. naapureilla on esimerkiks veneitä joilla ne käy kesäsin, ja tässä vieressä on noi viljelypalstat eli porukkaa liikkuu eestaas autoilla. meiän talosta ja pihasta taitaa huokua jotain mun ihme luontohihhulienergiaa, koska tohon puutarhaan päätyy syömään ja lepäämään niin kauriit kuin rusakotkin. luultavasti täällä on niin rauhallista.