jotain näissä elokuun vähiin käyvissä päivissä on. palaan aina 1990-luvun viimesiin vuosiin, jotka muistan terävästi. iltapäivän valo on kelmeänvalkosta siivilää, nurmikko on vielä vihreetä mut harmaat kävelykadut ja parkkipaikat täyttyy vaahteranlehdistä: oranssia, keltasta, punasta, ruskeeta. yhtäkkiä viileeks käyvä tuuli pyyhkii mun mustasta jakkutakista läpi.

punasta huulipunaa, taiteiden yö, smirnoffia ja schweppesiä joita en edelleenkään voi sietää - suhde kaukaiseen ihastukseen: karismaattinen nuori mies josta sain lievästi sanottuna pakkomielteen, vielä suuremman sit kun siitä yhtäkkiä tulikin totta, ja joka hylkäs mut uudelleen ja uudelleen. kirjotin siitä runokokoelman nimeltä tiesin aina että olit unta.

jotain meni sillon vähän ennen millenniumia vinksalleen. se ajanjakso on osa niitä muutamia vaiheita mun henkilökohtasessa historiassa joista voin sanoo, et oli elämä ennen sitä ja elämä sen jälkeen.