en muuten edelleenkään pysy täällä automaattisesti sisäänkirjautuneena. tää sama ongelma, pieni mutta melko rasittava, oli silloin aiemmin pari vuotta sit.

mun oli tarkotus kirjottaa jo noin kaks tuntia sitten tänne lause: ulkona sataa hopeista untuvaa. siltä se näytti, oudon hitaasti laskeutuva pakkaslumi isoina hiutaleina, jotka kimmelsi katulampun valossa. tiesin etten voi heti sitä kirjottaa ylös, mutta yhdistin sanan untuva talvitakkiini joka mulla oli sisälle tullessa päällä, ja siks se jäi mieleen. siltä se sade todella näytti. oli pakko kattoa kahdesti että näin oikein. en ilman katulamppua tajunnu edes että satoi lunta. pienet hohtavat haituvat.

oon nyt pari päivää ihmetelly sitä autuutta joka seuraa suurien tunnekuohujen jälkeen: turta, välinpitämätön olo, kun kaikki skaalat on käyty niin helvetin moneen kertaan kuukausien kuluessa läpi että lopulta on jäljellä vaan mitäänsanomattomuus, totaalinen emotionaalinen tyhjyys. ei kylläkään oikeesti tyhjä, koska se välinpitämättömyyden tunne on itsessään niin voimakas. se on ennemminkin helpotus ja vapautus. helpotus ja vapaus tajuta: mun ei tarvii tuntea enää mitään tunnetta tästä ajatuksesta, ihmisestä tai tilanteesta. ja helpotushan on myönteinen tunne. ei se siis ole tyhjä. ja samaan aikaan on. tulee mieleen hengittäminen. tavallaan se on ei-minkään-tekemistä ja silti siinä on kaikki mitä tarvitaan, se täyttää kaiken, alottaa ja lopettaa kaiken, mehän hengitetään unissammekin. ehkä helpotus, välinpitämättömyys, tyhjyys, hengittäminen, pelkkä passiivinen olemassaolo ilman aktiivista reaktiota mihinkään onkin nirvana, kaikki olennainen on siinä. miks muutenkaan tää tuntuis niin hyvältä?

ja ei, mua ei vois vähempää kiinnostaa mindfullnessit ja muut läsnäolohommat. mä haluan käydä kaikki pakkomielteiset ajatukseni ja tunteeni läpi ja selvittää sen sotkun ja sit huomata et se meni jo ohi. se mankelointi on kuluttavaa ja välillä aika naurettavaakin mut ei se toistuis ellei se olis niin olennaista mulle. mä välitän helvetisti liikaa ihan kaikesta ja sit sen kääntöpuolena, todellakin kääntö-, kuin kolikko joka keikahtaa heti ympäri jos maksimiaste täyttyy, voin sen vänkäämisen ja tuskailun jälkeen olla täysin puhdistunut ja turta. terapiassa koitettiin ekat 1,5v päästä eroon mun mustavalkosesta ajattelusta, mut viime aikoina oon ite tullu siihen tulokseen et tietynlainen dramaattisuus ja ääripäät on hyvin olennainen osa mua. mulle tulee aina ääripäiden skaalojen yhteydessä mieleen pentti saarikosken päiväkirjamerkintä "minun on ryvettävä jotta voin puhdistua".  vaikka mulle ominainen tunne-elämä on ra(s)kasta, välinpitämätön lauha varmuus tuntuu vielä hunajaisemmalta koska se on rehkimällä ansaittu. sama olo joka tulee urheilusuorituksen jälkeen, mutta psyykkinen. vain sellanen, joka on jo käyny ihan vitun kaikkialla, malttaa olla paikallaan. mä uskon et tällä hetkellä pystyn nauttimaan tästä turran tunteettomasta olosta siks näin paljon, että oon vihdoin hyväksyny itessäni sen kääntöpuolen, eli levottomuuden, pakkomielteisyyden ja dramaattisuuden. kun ihminen hyväksyy huonotkin piirteensä, siitä tulee kokonaisempi, ja siks vahvempi. jostain sellasesta tässä on luultavasti kyse.