lomat lusittu - todellakin koin ekaa kertaa että ne päivät piti lusia vähä vähältä -  ja ekat tutkinnon osat suoritettu. kesä vetääkin jo paksumpia sukkahousuja jalkaansa syksyn hönkiessä iholle. iltasin on pimeää, ei enää hämärää. aamut on viileitä, toisinaan suorastaan kylmiä. auringonvalo lankeaa maisemaan kelmeän, ohuen kalvon läpi kuten vain elokuussa käy. loppukesään kuuluvat sudenkorennot skannaa puutarhaa drooninkaltasella mekaanisella tarkkuudella, jonka voi saavuttaa ainoastaan evolvoituneena satoja miljoonia vuosia tällä planeetalla. hieno tumma korento lepäs kirsikkapuun oksalla yhtenä iltapäivänä ja sitä oli mielenkiintosta tarkastella lähempää: sen väri muistutti vanhaa, patinoitunutta alpakkavatia. seuraavana päivänä tajusin, että se oli kuollu, paikalleen muumioitunut.

toinen minkä tunnen kokevani ensimmäistä kertaa on totaalinen toivottomuus oman tulevaisuuden suhteen. tai en tiedä onko tyhjyys yhtä kuin toivottomuus, ehkä se on vaan näköalattomuutta, väliaikaista sumua. muutaman edellisen viikon  tapahtumat, joista en tiedä jaksanko kaikista edes kirjottaa sen kummemmin, on yhtäkkiä avanneet oven huomisen maisemaan, jossa ei oo yhtään mitään. sain muunmuassa taas epileptisen kohtauksen (jo kolmas tänä kesänä) ilman mitään järkeenkäypää syytä ja jouduin päivystykseen. kävin nyt sit myös kuvauttamassa aivoni ja odotan tuloksia. ei pelkästään näiden asioiden myötä mutta muutenkin kouluttajan kanssa käytyihin keskusteluihin liittyen oon päättäny keskeyttää opintoni.

mulle ei oo koskaan aiemmin tullu yhtä voimakasta intuitiivista tunnetta siitä, että joku asia ei oo mua varten kuin nyt. mä luotan sisimpääni jostain käsittämättömästä syystä hyvin paljon, ja se sanoo mulle että jos jatkan, käy vielä huonommin. se sanoo, että tämä et ole sinä, tää ei oo oikea tie. se sanoo, et mun täytyy tyhjentää kalenteri, se näkymä siitä ovelta. et mä en sittenkään kuulu tonne [~]hoitajaihmisten sekaan. väärä suunta, väärä ala.

kukaan muu kuin mä itse tuskin voi tätä päätöstä ymmärtää (en mäkään ihan ymmärrä, vielä), ja onkin tuntunu aika kummalliselta selittää sitä niille jotka kyselee. mietin taas, että miks ihmiset kysyy miten voin, jos ei ne osaa suhtautua mun vastauksiin jotka voi olla suoria, ei sellasia mitä ne haluaa kuulla, ja ehkä siten synkkiä (oon kirjottanu tästä ennenkin). eikö siinä tapauksessa olis parempi jättää kysymättä? tuntuu että tosi monet kysyy kuulumisia vain siks että ne sais iteltään sen huonon omantunnon pois. ei siks, että ne oikeesti välittäis. ja mikä on nykyaikana turhauttavinta? se, ettei viesteihin ilmeisesti tarvii vastata edes sanoilla. kuvitellaan, että pari emojia riittää. tai vielä vähempi: emojireaktio viestiin. eli oikeesti ei edes tarvii yrittää? mä en kysy muilta, miten ne voi, ellen oo valmis kuuntelemaan ja puhumaan kuulemastani. tää nyt ei tavallaan liittyny olennaisesti mihinkään mutta huomasin saman ilmiön kuin aiemmin, kun mulla on ollu vaikeeta. oonkin nyt pysyny useamman viikon pois somesta ja viestimistä kaiken seurauksena. sellanen tunne et täytyy vaan olla ittensä kanssa.

kertakaikkisen kummia aikoja. olo on samaan aikaan täysin toivoton ja silti niin varma.