taas kun hetken tuntu siltä et lääkitys on sopiva ja elo siedettävää, tuli joku ihme taantuminen viikonloppuna. olis pitäny mennä sekä taidekurssille että appivanhemmille, ja se oli ilmeisesti liikaa muutenki melko buukatun työviikon päälle. jouduin perumaan molemmat koska sain niin voimakkaat ahdistuskohtaukset, et totesin teeskentelyn (se mitä käytösnormeihin ihmisten ilmoilla kuuluu) olevan ihan liian raskasta. 

onhan anoppi aika rasittava, mut ei sekään oikeesti niin kamala. tuli huono omatunto ohareista ja ajattelin tässä jossain kohtaa laittaa sille tarkemmin viestiä siitä, miks oon voinu huonosti.

itkin itteni turvoksiin ja sain kammottavan päänsäryn. ikävien asioiden ajattelemisesta tulee aivan tietynlainen päänsärky: se puristaa koko kalloa niinku tiukka kureliivi, hampaita ja leukaluita myöten. menin niin syvään päähän ettei edes rauhottavat lääkkeet auttanu nukkumaan. itsetuhoset ajatukset tuli kertarysäyksellä takasin - johan ne ehtikin pari viikkoa pysyä poissa. jouduin taas vakuuttamaan puolison siitä, että tää oli vaan yks paska hetki muiden joukossa, tää ei tarkota että teen heti itelleni jotain, ja että todennäkösesti mun olo paranee kun oon saanu vollotettua tuskaani ulos.

minun on mentävä yön pohjaan, että pääsisin eteenpäin. minun on ryvettävä, jotta puhdistuisin

, kirjotti saarikoski. mä uskon et mun täytyy tasasin väliajoin romahtaa, et löydän suhteellisuudentajuni.