olo ollu aika vaihteleva, mut ehkä pikkusen enemmän positiivisen puolella kuitenki. kuukaus sit en rehellisesti ollu varma kykenenkö pitämään itteni hengissä joulukuuhun. pillerit on edelleen kasassa siellä jossain: en tiedä miten muutenkaan jaksaisin elää elämääni kuin tietämällä et mulla on aina varauloskäynti. keksin sen 9-vuotiaana ja saattaahan olla, et koska mun mielestä elämä ei oo mikään välttämättömyys - tarkotan et kaikki maailmassa on mulle yhtä merkityksetöntä kuin merkityksellistä, elämän ilo ja inho on 50/50 - oon pysyny täällä näinkin kauan. kyse on tässä vaiheessa pikemminkin siitä, kumpi painaa itsetuhon äärellä enemmän, oma kärsimys vai muiden. toistaseks empatia muita kohtaan on voittanu.

en oo ehtiny kirjotella koska ens keväänä ilmestyvän kirjan (sen on oltava painossa maaliskuun lopulla) pohjatyöt on nyt täysillä käynnissä ja töissä on muutenki ollu kiireistä.

kävin alkuviikosta yhessä hyväntekeväisyystilaisuudessa ottamassa lahjotuksen vastaan ja perhana kun olin niin ahdistunu sinä iltana et join sit sen lasin skumppaa joka käteen tuikattiin ovella. näin ollen mun 365 vuorokautta täysin ilman alkoholia jäi ihan snadisti vajaaks. humalassa en oo ollu pian kahteen vuoteen ja siitä voin olla ylpee, jos mietin kuinka kosteita oli ne ajat jollon olin vielä aktiivisesti mukana taidemaailmassa ja ravasin ties missä avajaisissa sun muissa typeryyksissä.

vietettiin pikkujouluja töissä nyt viikonloppuna ja taas oli seuralaisina ahdistuneisuus ja suorastaan panikointi. jostain syystä ne iski vasta paikan päällä, vaik kotoa lähdin tosi hyvillä mielin. ehkä se oli väenpaljous ja aivovammasta johtuva kognitiivinen ylikuormitus - ja ihan pelkkä kokemattomuus - kolme ihmistä oli sairastunu joten mun harteille taas kerran kaatu ihan liikaa vastuuta ylipäätään illan onnistumisesta. jouduin keksimään jonkun hemmetin avajaispuheen lennossa ja sen jälkeen painuinki toimiston perälle keräilemään itteeni. en tiedä rentouduinko ollenkaan juhlien aikana, en ainakaan nauttinu olostani yhtään eikä ruoka maistunu. osa porukasta ymmärs kun kerroin et tää kaikki on ihan liikaa mulle, osa ei tajunnu ollenkaan jättää mua rauhaan vaik sanoin esimerkiks et mun ei ehkä edes pitäis olla täällä kun mun pää on näin sekasin kaikesta. noh, siitä illasta selvittiin, mut ikävät muistot jäi.

näyttää valitettavasti siltä et tää sosiaalisten tilanteiden pelko pahenee vaikka jatkuvasti pakotan itteni kaikkialle ahdistuksesta huolimatta. altistuksen luulis olevan nimenomaan vastalääke jännitykselle, mut mä näen sen ainoastaan kuluttavana ja elämänlaatua heikentävänä toimintana tällä hetkellä. koen pahoinpiteleväni itteäni kun kärsin ja pakotan silti itteni toimimaan.

sillon palkintona jälkikäteen ei oo onnistumisen tunne, vaan morkkis ja lannistuminen, koska kyseessä ei oo ollu mielekäs tavote itelle alunperinkään, vaan sen sijaan muille suunnattu velvollisuudentunto tai miellyttämisen tarve.