se yks työasia selvis vihdoin ja viimein - saatiin koko porukka huokasta helpotuksesta. nyt itekin näen, et oli sillä osansa ahdistuneisuudessa ja nukkumisongelmissa, vaikka terävin kärki johtuukin hormoneista.

senkin näen, et vaik nää mun omissa pohjamudissa rypemiset on aika itsekeskeisiä, on taatusti tärkeempää, kuinka mä käyttäydyn kodin ulkopuolella. kuten töissä, muiden ihmisten parissa, yhteisössä jonka jäsenet on haastavissa elämäntilanteissa myös.

yks meiän päiväkävijä, päihderiippuvaisen puoliso, sai tällä viikolla aika vaikeen paniikkikohtauksen yhtenä aamuna. mulla on aina korvat puoliks höröllä vaikka oonkin toimistohuoneessa tekemässä jotain koneen tai papereitten ääressä. kuulin mitä ryhmätilassa oli tapahtumassa ja menin tän ihmisen perässä pihalle hengittelemään ja rauhottelemaan tilannetta. mua on alusta saakka harmittanu joidenkin ihmisten mitätöivä asenne duunipaikalla, mut luultavasti se on vaan pelkoa tai tietämättömyyttä. nytkin ne lähinnä naureskeli ja vähätteli panikoivan oireita, ja joku tuli paiskaamaan tuulikaapinkin oven kiinni kun se jäi multa raolleen. silitin pihalla tän hätääntyneen ihmisen selkää ja juttelin rauhottavasti. oon itekin saanu elämäni aikana niin monia paniikki- ja ahdistuskohtauksia julkisilla paikoilla tai ihmisten keskellä, et tiedän miltä tuntuu, kun on pakko vaan päästä ulos ja pois tilanteesta. ja oon aina sitä mieltä, et ketään ei saa jättää millonkaan yksin. mentiin sit vielä juttelemaan kahden kesken yhteen huoneeseen ja kerroin siitä miten mullakin on vastaavista oireista kokemuksia ja tiiän kuinka pelottavaa se on.

kai se vaatis aina mieluiten oman kokemuksen et vaikeempiin asioihin pystyis samaistumaan tai osottamaan toiselle myötätuntoa. eihän ymmärtämättömyys oo tavallaan kenenkään syytä, jos ei tietoa vaan ole. tossa tilanteessa tai sen jälkimainingeissa en sanonu kellekään muulle mitään, pääasiahan oli et ahdistunu ihminen rauhottu ja koki olonsa lopulta hyväks ja turvalliseks. ja siihen riittää yks henkilö, vaikka muut yhteisön jäsenet ei ottaiskaan vakavasti.

yks päivä joitain viikkoja sit kyl korotin ääntäni ja puutuin yhteen väittelyyn jossa kollektiivisesti haukuttiin seksuaalivähemmistöjä ja leviteltiin ihan suoranaisia valheita ja olettamuksia tietyistä ihmisistä. ilmotin että kaikki mielipiteet on sallittuja, mut niitä voi sitten keskenään oman kodin seinien sisällä kailottaa. et mä en sellasia puheita tuolla hyväksy. myöhemmin sit tää aggresiivisin haukkuja pyytelikin vähän anteeks sitä että lähti turhille kierroksille. mä puolestani kerroin et mä oon aina vähemmistöjen puolella, joten siks mullakin tunteet saattaa kuumeta jos jotakuta sorretaan.

oon huomannu et vaik työharjottelun aikana arvelin, et tää tyyppi saattais olla tulevaisuudessa vaikee tapaus kärkkäitten mielipiteittensä takia, vasta kunnolla tutustuessani siihen tässä viime kuukausien kuluessa, se on paljastunu varsin sydämelliseks ihmiseks. se vaan kaipaa jotakuta joka antaa sille huomiota ja kuuntelee, niin sen ei tarvii räyhäämällä hakee sitä väkisin.

seuraava vertaistukiryhmä on nyt täynnä ja alkaa ens kuussa. oli tosi harmillista, et koska osallistujia voidaan ottaa vaan tietty määrä, jouduttiin ohjaajaparin kans ilmottamaan parille selkeesti tukee tarviivalle ihmiselle, ettei ne mahtunu mukaan tällä kertaa. onneks yks läheisensä vastikään menettäny tyyppi sai musta nyt puhelintukihenkilön. sitä ehdotettiin meiät kouluttaneen järjestön kautta.

yhhyh ja uhhuh. söin ehkä vähän liikaa synttärikakkuu. eka pala oli liian vähän, toka liian paljon. mul on varmaankin melkein kaikessa taipumus mennä överiks, ääripäästä toiseen, mutku en vieläkään nelikymppisenä tiedä, mikä on sopivasti mitäkin. kuten kirjotin teininä yhen mun biisin lyriikoihin

the best is always too much

but any less is not enough