oon viettäny kaks yötä ja miltei kaks päivää ateljeella. jotenki ylikuormitustila ei vaan oo ottanu laantuakseen. vieläkään ei tunnu siltä, että akut ois latautuneet.

sillon on kaikille turvallisinta että mä möllötän yksin niin kauan kuin tarvii, koska paitsi et sosiaalinen paine tekee mut pahoinvoivaks ja keskittymiskyvyttömäks, se saa mut myös tosi huonotuuliseks. tulee aivan turhaan sanottua typeryyksiä ja menetettyä hermot pienimpiinkin asioihin.

vaikka mä tiedostan tän, vasta fyysiset oireet kuten motoriikan selkeä huonontuminen muistuttaa mua siitä et näiden rikkinäisten aivojen on pakko antaa olla rauhassa. alan törmäillä ovenpieliin, tuijotan esineitä pöydällä enkä tajua mitä olin tekemässä. alotan viis asiaa sinä aikana kun mun piti hoitaa yksi. palaan esimerkiks sänkyyn vaan huomatakseni et mähän nousin alunperin hakemaan vettä, mut sähläsin niin paljon kaikkea matkalla että se muki odottaa edelleen toisella puolella huonetta. pudotan avokadonpalan kahvikuppiin, unohdan orkideat altaaseen. ja jostain syystä viime viikkoina on tuntunu että on kertakaikkiaan fyysisesti hankalaa hengittää kun se olo pyyhkäsee yli.

jos mun on vaikee muistaa omaa aivovammaani, miten mä voin olettaa kenenkään muunkaan käsittävän sen mittakaavaa. olispa sairastuminen jotenkin huomattavammin hidastanu mua ja mun ajatuksenjuoksua; kaikki olis selkeempää. olisinpa jääny pyörätuoliin. omituinen toive, mut näkymätön kompensointi on liian helppo sivuuttaa ja niinpä tää työ jatkuu varmaan hamaan iäisyyteen.

sellasesta puheen ollen. mun on lakattava panostamasta yhteen ihmiseen ja sen hyvinvointiin. mun pa(i)nostaminen ei edistä mitään, ei auta kumpaakaan osapuolta. me ei voida puhua avoimesti asioista, vaan mä joudun peittämään todelliset tunteeni ja ajatukseni, ja luulenpa että niin tää toinenkin. meiän eroavaisuus on ehkä siinä, et se toinen kykenee elämään sellasessa kuplassa jossa asiat vaan painetaan villasella niinku niitä ei olis (koskaan ollukaan) olemassa, mutta mä en kykene. on tässä muutakin askaretta kuin pakottaa ittensä teeskentelemään vain siks ettei mikään järkkyis. minkä arvoista on tasapaino, joka perustuu silmien ummistamiselle, korvien tukkimiselle ja suun sulkemiselle? tulee mieleen joku yellowstonen vulkaaninen kauhun tasapaino. ei sellasessa jännitystilassa voi voida hyvin. hän ilmeisesti voi, mut mä en. tajusin eilen terapiassa, et kun joku asia ottaa enemmän kuin antaa, on aika päästää siitä irti.

luopuminen. eikä luopuminen siitä ihmisestä tai ihmissuhteesta, vaan luopuminen illuusioista ja odotuksista. sehän se vaikein osa on.

mä tai kukaan muukaan ystävä ei tuu koskaan mahtumaan päihteiden edelle.