onneks avomuotoviikot tältä jaksolta on ohi. en jaksa enää yhtään miettiä työllistymisiä tai CV:itä tai ominaisuuksiani ammatillisessa mielessä. odotan vastausta kolmelta taholta joten oon hoitanu osuuteni tässä kohtaa. väsyttää niin paljon kaiken työnhaun miettiminen et oikeestaan mulle on miltei yhdentekevää saanko paikkaa loppuvuodeks ja tammikuuks. niitä ehtii viel stressata ihan tarpeeks myöhemminki. voimavarat menee kuitenkin ens maanantaina alkavaan jo sovittuun harkkaan.

terapeutti kannusti ottamaan duunipaikan ilmapiirin sellasenaan, ajattelemaan, et jos ne ei jaksa innostua siellä mun oma-alotteisuudesta niin annan sit vaan olla. en rupee muuttelemaan ominta itteäni niiden takia. olemalla avoin ja positiivinen kaikesta huolimatta, oon ainakin yrittäny. se otetaan vastaan tai sit ei, ei liity muhun.

nukuin vähän paremmin tän toisen puoliskon hotellilla, mut sen sijaan koin aikamoisia ahdistuskohtauksia sit päiväsaikaan. jostain syystä varsinkin ruokailujen yhteydessä. tuli mieleen nuoruuden kahvikuppineuroosit jotka ilmenee ruokahalun katoamisena, paniikkikohtauksen tai oksentamisen pelkäämisenä, vaivaantumisena siitä et joku kattoo kun syön. tunsin myös sellasia inhottavia vartaloahdistuksia joita oon kokenu enemmän alle kolmikymppisenä. ne ilmaantuu syödessä, kokovartalopeiliin kattoessa tai muissa tilanteissa joissa tuun yllättäen tietoseksi omasta fyysisestä olemassaolostani. ja sitä tapahtuu etenkin vieraissa ympäristöissä, harvemmin kotona.

ne on sellasia outoja tajunnan hämärtymiskohtauksia joita en osaa ammattiauttajillekaan kuvata, en oo koskaan osannu. niinku muutamiks sekunneiks irtoaisin kehostani, koska sen käsittäminen, että mulla on vartalo, on niin kammottava, epätodellinen ajatus että dissosioin psyykkisen minäni irti fyysisestä. ruumiinkuvanhäiriö, koko lapsuus ja nuoruus väkivallan uhrina ehkä aiheuttaa jotain tollasta? oon aina ollu vieraantunu omasta vartalostani vaikka tietenkin älyllisesti käsitän, ettei ihminen oikeesti voi väittää, että se omistaa vartalon, ikäänku mieli muka ois erillinen olento joka raahaa ruumista mukanaan. pikemminkin keholla on mieli, keho mahdollistaa mielen, eikä toisinpäin. kohtausten aikana ne osat kuitenkin vaihtuu muotoon mieli luo kehon vaikka tiedän ettei se oo edes mahdollista kuin, no joo, tietyssä ontologisessa tarkastelussa. ehkä tietoisen olemassaolon monimutkasuudesta aiheutuukin koko toi hirvittävä itsestään ulos astumisen tunne. emmä osaa selittää sitä sen paremmin tässä - ja oikeestaan olisin mieluummin pohtimatta koko asiaa yhtään tän enempää etten luiskahda johonki eksistentiaaliseen psykoosiin.

pms alko kunnolla vasta eilen ja mulla oli vahvempia nukahtamislääkkeitä mukana, niin jotenki selvisin niistäkin aamuöistä kun nukuin levottomasti. rauhottavia piti napsia joinakin päivinä kun tuntu et kädetkin tärräs ylikuormituksesta ja stressistä.

oon hyväksyny sen, et kuntoutusviikoilla en sit vaan nuku enkä toimi psyykkisellä tasolla normaalisti, enkä varmaan työharkka-aikanakaan. sosiaaliset kanssakäymiset ja kommunikoinnin jatkuva säätely on niin työlästä. puhumattakaan siitä et siinä ohessa tulee noita muita ahdistuksia.

kurssin avomuotojaksot on käytännössä niinku kävis sekä terapiassa kuus tuntia päivässä että opiskelis yhtäaikaa kuus tuntia päivässä. ja vaikka mun sisäsyntynen tapa käsitellä ihmiskontakteja ja muita tapahtumia on päivien pyörittäminen päässä uudelleen ja uudelleen, en oo ainoo ketä ne uuvuttaa. myös ne ryhmäläisistä, jotka ei oo niin introvertteja kuin minä ja pari muuta, sanoo, et on ollu raskasta ihan vaan pelkkä luentojen kuunteleminen tunnista toiseen.

ehkä näiden kahden - ilmeisen raskaan, tajuan nyt - viikon takia romahdin sit eilen illalla kotiinpäästyäni siitä, kun puoliso sano jonkun lauseen jonka otin suorana kritiikkinä itteäni kohtaan. itkin ulos kaiken sen ahdistuksen jonka väkisin tukahdutin ihmisten ilmoilla että pystyin keskittymään kuntoutukseen.

parista asiasta tunnen harmistusta nyt jälkikäteen. se, etten saanu kerrottua omaohjaajan ja sosionomin tapaamisessa stressistäni koskien harkan alkua ja paikan ilmapiiriä, vaikka olin suunnitellu avautuvani siitä. mut huoneessa oli yllättäen kolmaskin ihminen, sairaanhoitaja. sellasessa tilanteessa kaikki mun kognitiivinen huomio on pakko käyttää pelkästä keskustelusta selviämiseen. keskustelu yhden ihmisen kanssa vie voimia, kahden kanssa se on jo todella hankalaa - kolmas on yksinkertasesti liikaa et mun aivoille jäis tilaa ottaa puheeks mitään ylimäärästä oma-alotteisesti.

olin kuitenki ehtiny mainita fiiliksistäni työelämän asiantuntijalle joka sanoi, et jos tilanne menee liian raskaaks, mulla on ihan täys oikeus vaikka keskeyttää työharjottelu, ja että ohjaajat on aina auttamassa sellasissa tilanteissa. eli käytännössä mun ei edes tarttis kertoa mua vaivaavasta ilmapiiristä muille kuin omaohjaajalle. en kyl oo sen luokan pelkuri enää, ettenkö haluais ilmaista mahdollisen ongelman läsnäoloa myös työnantajalle tai ainakin osallistua ohjaaja rinnallani kehityskeskusteluun.

puhuin tosiaan myös terapiassa tästä, joten en koe just tällä hetkellä olevani 100% yksin.

mut se toinen juttu harmittaa mua nyt enemmän kotona. kirjotin avoimen harkkahakemuksen yhteen yritykseen joka resonoi mun arvoihin niin vahvasti, et halusin lähestyä niitä aika persoonallisella ja henkilökohtasella tekstillä. olin perehtyny niiden brändiin ja henkilöstöön netin kautta niin paljon, et uskoin niiden arvostavan sellasta lähestymistapaa. tiesin et teksti on hiukan liian pitkä ja rönsyilevä, ja pyysin apua ohjaajalta tiivistämiseen. lopulta se poisti tekstistä melkein kaiken sen luovan, joka kerto musta huomattavasti enemmän kuin joku CV. olin niin väsyny ja muutenki tuijotellu omia kirjotuksiani niin kauan, etten huomannu kuinka tönkkö ja lyhyt lopullisesta hakemuksesta tuli. nyt kun luen lähetettyä hakemustani, se on ihan tylsä eikä kerro musta juuri mitään ihmisenä. jos oisin vikana koulutuspäivänä ollu virkeempi ja lukenu viimesen version ajatuksella, olisin ehdottomasti ilmassu ohjaajalle olevani eri mieltä. mut kuten sanottu, koko työnhakuprosessi kyllästyttää mua nyt niin hemmetisti, että en kuole, vaikkei mua kutsuttaiskaan haastatteluun.

viime viikolla oli hyvä luento terveistä rajoista, ja mä pystyn ihan suoraan myöntämään, et mulla on vielä todella paljon opeteltavaa niiden määrittelemisessä ja pitämisessä. sen tiedän, että oon itse vastuussa rajoistani, joten ei auta syyttää muita vaan opetella lisää.

lukeminen on nyt syystäkin jääny tauolle, en oo pystyny keskittymään - mut on täs kuukaus aikaa lukee kolme kirjaa ja vaikka ylittääkin tavote. mulla on kesken saarikosken nuoruuden päiväkirjat ja muutama muistelma. en ota paineita. kognitio saa nyt levätä ja aivot palautua kaikesta uuden tiedon vastaanottamisesta.