näin tänään tän kesän - tän vuoden, monien vuosien - ensimmäisen sammakon. pieni viitasammakon poikanen loikki metsäpolulla havunneulasia täyteen takertuneena piiloon lehtien alle niin etten ehtiny edes kuvaa ottaa. oon surru jo monta kesää sitä, että sammakot on tyystin kadonnu meiänki puutarhasta. järkyttävää kuinka kuivaa on ollu. vielä 2016 oli hankaluuksia leikata nurmikkoa loppukesästä kun en halunnu että kaikkialla koikkelehtivat sammakonpoikaset joutuu terien väliin.

mielialat ailahtelee, ja on alkanu pelottaa tuleva syksy ja talvi. viime vuonna kaamosoireet oli vaikeet, eikä niitä kyllä helpottanu kääkän tiuskiminen sillosessa työpaikassa. nyt onneks ei tarvinne pelätä ulkoisia asioita saati ihmisiä sillä tavalla, mut oon jotenki yleisesti huolissani siitä, etten vaan jaksa. olla minä, hengissä, selviytyä. tuntuu raskaalta ajatella edes tän viikon loppuun saakka, eikä syyspäiväntasaus oo vielä edes täällä.

huomenna alotan kirkasvalohoidon, kun en muutakaan keksi.

luin mielenkiinnosta mitä oon kirjottanu 17-vuotiaana näihin aikoihin päiväkirjaan, koska ekat raskaat syksyt alko joskus sillon. yllätyin siitä, et vaikka tiesin, et se oli aikaa jollon jotain meni pahasti vinksalleen, koska mun sillonen huono seurustelusuhde määritti suunnilleen mun olemassaolon, niin en mä muistanu et olin niinkin yksinäinen kuin kirjotan. ja itsetuhonen. muistin kyllä et tyhjensin lääkekaapin pariin otteeseen joskus 16-17-vuotiaana, mut en muistanu et ne molemmat oli vuoden sisällä ja että koin psykologilla käymisen, jonne mut pakotettiin, täysin turhaks. yhessä marraskuun merkinnässä kirjotan siitä, kuinka helvetisti kaipaisin et joku edes joskus halais mua, mut en keksiny yhtäkään ihmistä joka niin olis mistään syystä tehny.

muistelin et olihan mulla kavereita ja poikaystäväkin sillon, mut todellisuudessa olin näköjään yksin viikkotolkulla ja odottelin et joku soittais mulle. viikkotolkku ei oo liiottelua. esimerkiks mun poikaystävä, johon olin aivan toivottoman ihastunu, saatto helposti odottaa kaks, kolme viikkoa että otti muhun yhteyttä. seurustelun viimesen puolen vuoden aikana se ei soittanu mulle kertaakaan, vaan mä olin ainoo joka ehdotti edes tapaamisia. muut kaverit meni omia menojaan, niillä oli oikeet seurustelusuhteet mun ykspuolisen yritelmän sijaan. valvoin yöt ja kirjotin tosi paljon päiväkirjaa, koska ei ollu ketään muutakaan kelle puhua. yhessä vihkossa joulukuussa:

mä en kestä tätä yksinäisyyttä. mä oon niin yksin että välillä pelottaa. en oo koskaan tuntenu olevani näin yksin. oon kohta ihan eristäytyny, ihan irrallaan toisista. tapahtuispa jotain, löytäisinpä mä jonkun - tai löytäispä joku mut.

yksinäisyys ei oo ollu mulle yleensä ongelma, näin oon kuvitellu, koska oon niin introvertti ja tarviin paljon palautumisaikaa. oon ollu lapsesta saakka sellanen et mun sisäinen maailma voi tarvittaessa päihittää muiden seuran. mut en mä näköjään vaan muista näiden vuosikymmenten jälkeen, miten vaikeeta kaikki on tosiaan aikuisuuden kynnyksellä ollu, etenki sosiaalisessa mielessä.