väsymys on ollu niin voimakasta kirkasvalohoidosta huolimatta, etten oo saanu aikasiks kirjottaa. pahimmillaan oon heränny päikkäreiltä iltakuuden jälkeen. ahdistus iskee aina kun on hämärää, eli aamuisin ja iltaisin. sellasia perusteettomia pelkotiloja, joista kärsin nuorena tosi paljon: tuntemuksia siitä et jotain pahaa tapahtuu, enkä oo turvassa missään.

en oo päättäny vielä irtisanoutumisestani mitään tarkkaa, koska tiedostan ettei mun mieliala oo paras mahdollinen mihinkään suuriin siirtoihin. meen kai tässä vaan viikko kerrallaan kituuttaen. huomaan etten oikeen jaksais olla töissä, antaa itestäni juuri mitään ulospäin. toki oon aina kyenny olemaan ystävällinen ja empaattinen muita kohtaan työaikana, vaikka oma olo olis mitä tahansa, eihän siitä kuulu kenenkään sivullisen kärsiä. mut nyt viime viikkoina se on tuntunu erityisen raskaalta ja ehkä jopa väkinäiseltä toisin kuin aiemmin. normaalisti muiden tarpeet (ja päihdetoipujat on äärimmäisen tarvitsevia ihmisiä) menee automaattisesti omien edelle niin ettei sitä tarvii sen enempää edes pohtia tai valita - mulla on aina aikaa kuunnella toisten murheita tai auttaa niitä vaikka jossain arkisissa jutuissa. viime ja tällä viikolla oon keskittyny enemmän paperitöihin toimiston puolella. en haluu olla teennäinen, joten vetäydyn taustalle mieluummin.

työnohjaajan vierailu meni ihan hyvin, autto huomattavasti et mulla oli tukena ammattilainen ja ulkopuolinen välittämässä kollegoille sitä viestiä, minkä piti tulla ulos. tulin kuulluksi ja ymmärretyksi ehkä vähän paremmin henkilökohtasten jaksamishaasteiden osalta, mut ei se mihinkään konkreettiseen silti vielä johtanu. edelleenkään järjestön tulevaisuus ei oo sen varmemmalla pohjalla, koska halukkaita vastuunottajia ei yksinkertasesti ole, eli tehtäville ei oo täyttäjiä ens toimintakaudella. ja se ei tunnu huolettavan ketään muuta kuin mun lisäks yhtä kollegaa - meitä kahta, joilla on tällä hetkellä eniten töitä harteillamme. me nähdään kuinka toivoton tilanne on, koska tiedetään miten tyhjän päälle kaikki ne työt sit tulee ens vuonna putoamaaan.

on eri asia olla luottavaisen optimistinen ("kaikki järjestyy jotenkin") kuin viedä se niin pitkälle, et on kyse jo tosiasioiden kieltämisestä. ja jälkimmäinen on nyt tuolla se meininki. työnohjaajan ja aluekoordinaattorin tuella alan nyt itekin ymmärtää, ettei sen tarvii olla mun murhe enää, koska oon jo tehny osuuteni.