napsahti sit kahden viikon saikku, kun ensin napsahti melkein kahden vuoden väsymys ja tympääntyminen työpaikalla yhteen hetkeen. sitä edelsi kyllä taas työnohjaajan tapaaminen aiemmin, mut mitään konkreettisia keinoja parantaa työyhteisön asioita ei vieläkään noussu esille. viime viikolla rahastonhoitaja oli poissa uupumuksen takia, ja seuraavat kaks minä.

tunteet on sen työpaikalla hajoamisen jälkeen ailahdellu laidasta laitaan, ja siks ehkä hyvä että viikkoja on kaks. ehdin tässä pohtia tulevaa vähän tarkemmin eri kanteilta. just tänään tuntuu siltä, että irtisanoudun. eilen en ollu varma, sitä ennen olin, ja niin edelleen. puoliso ja ystävät puoltaa sitä että mun oma hyvinvointi ja elämä on tärkeimpiä asioita. yks päiväkävijä sanoi osuvasti (tunnetaan siis jo aiemmilta vuosilta muuta kautta): "tää ei oo kukkula, jolla kannattaa kuolla". huomenna juttelen kattojärjestön koordinaattoreille ja tuun sit varmaan oivaltaneeks jotain uutta.

koulu joka tapauksessa alkaa tammikuun lopussa, se on nyt varmistunu. valoa tulvii tunneleiden päästä, se on lämmintä ja kirkasta - mun pitää vaan yrittää jaksaa nää pari kuukautta jotenkin.

tää työyhteisö on jo uppoava laiva, ja koska mun työsuhde on päättymässä kuitenkin, en koe reiluna myöskään väkisin tässä kohtaa yrittää muuttaa mitään. pienet korjausliikkeet ei todellakaan enää riitä. muutosten pitäis olla valtavia, jotta esimerkiks toksisen maskuliinisuuden ja syrjivän asennekulttuurin sais kitkettyä. siellä vaadittais oikeestaan sitä, että kaikki ihmiset vaihdettais, hah. tai vastaavasti puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja. ne on osottanu ettei niillä oo kykyä puuttua ongelmiin, eikä muu yhteisö myöskään vastaa huutoon. ja kaiken seurauksena mä taidan näyttää siltä, että oon vaikee ja vaativa, koska oon ainoo joka nostaa epäkohdat äänekkäästi esiin. en haluu olla vaikee ja vaativa, haluun vaan työyhteisön jossa on hyvä olla, jossa perusasiat lähtien käytöstavoista on kunnossa. jos noin alkeellisissa asioissa täytyy ruveta kouluttamaan aikuisia ihmisiä, jotka ei ennen näitä mun vakavia puheeksiottoja oo edes tajunnu koko kuviota, niin morjens.

päällimmäisenä olo, että kaikki osapuolet pitäis vaan päästää kärsimyksistään. turha hakata päitä tiiliseinään.