kai mä nyt jo kutsuisin tätä kevätmasennukseks kun ei tää näytä olevan menossa pois. oon koko ajan jonkinlaisen pelkotilan ja itkuherkkyyden puristuksessa. viikonloput tuntuu olevan vaikeimpia kestää, kun sillon ei suuret byrokratian pyörät inahdakaan, eli mun jännitys ja epäusko duunipaikan saamisesta pitkittyy ja pääsee oikeen eltaantumaan mielessä ja kehossa. ei ainakaan auta tulevaisuuteen luottamisessa se et taas kela ja työkkäri sekoilee lausuntojen kanssa, eikä niiden välillä tunnu toimivan infon kulku ollenkaan. nyt joudun jännittämään sit sitäkin, et oonko oikeutettu mihinkään etuuksiin tässä välijaksolla kun odotan, saanko työpaikan. mulle ei tuu rahaa mistään, koska ammatillinen kuntoutuskin päättyi - ei oo tullu kuukauteen hiluakaan.

enkä mieti ainoastaan omaa tulevaisuuttani, vaan myös tän järjestön kohtaloa, jos mä en pääsekään sinne töihin. ne on jo menettäny kaks aiempaa työntekijää niistä riippumattomista syistä ja ne joita siellä nyt on, alkaa olla iäkkäitä ja jotkut tosi huonokuntosiakin. siellä on niin hyvä ilmapiiri ja muuten kaikki kohdallaan - puhumattakaan siitä kuinka tärkeetä ehkäsevää päihdetyötä ne tekee - et surettaa niiden puolesta, jos yhteiskunta ei kykene näkemään tätä tilannetta, jossa tarve ja tekijä kohtais, ja kaikki hyötyis.

kelahan nätisti myös päätti, ilmottamatta mulle tästä ajallaan, ettei ne maksa enää ollenkaan tän vuoden puolella olleita terapiakäyntejä (ei korvausosuutta eikä tietenkään omavastuuta), joten mulla on hieno satojen eurojen pino velkoja terapiasta, joka on jo päättyny. just nyt kun saattasin tarvita keskusteluapua, mulla ei oo penniäkään varaa pitää edes yhtä 45 minuutin etätapaamista. jos saan maagisesti jostain jossain vaiheessa rahaa, ne kaikki menee heti laskuihin. eeva kilpi kirjottaa naisen päiväkirjassa ihan asianmukasesti: "taloudellinen huoli tappaa elämänhalun".

todella vaikee väkisin pysyä optimistisena. yritän olla neutraali ja toiveikas, mut kuten sanottua, en oo psyykkisesti siinä kunnossa nyt, et se onnistuis kovin hyvin. itken joka päivä koska pelottaa niin saatanasti kaikki. aina ku pääsee yhen askeleen eteenpäin, tulee seuraava ilmotus jostain helvetin paperista joka puuttuu.

on myös tosi vaikee yrittää uskoo omiin suunnitelmiin ja ideoihin, joita oon pyöritelly tulevaa työtäni varten, jos ei ne toteudukaan - saati tuoda niitä esiin muille. en haluis häivyttää sitä osaa itestäni joka on luova ja positiivinen ja innokas kaiken uuden suhteen, mut sellasena pysyminen tuntuu vaan ihan vitun typerältä ja yksinäiseltä just nyt. kaveri totes:

- niinhän ne sanoo, et kaikki pessimistit on entisiä optimisteja.

nauroin. en epäuskosta vaan siitä, et luulen et asia on munkin kohdalla varmaan hyvin pian totta.

masennuksen eli surumielisen ja lannistuneen mielialan seurana on ahdistus joka näyttäytyy unettomuutena, ruokahaluttomuutena - ja neuroottisuutena lähinnä sosiaalisten tapahtumien jälkeen. pää vatkaa omia sanomisia ja sanomatta jättämisiä taas tosi armottomasti. se tuntuu rangaistukselta, koska kuitenkin haluun yrittää piristää itteäni käymällä tapaamassa tuttujani, ettei tarttis märehtiä ja stressata yksin kotona asioita, jotka ei tällä hetkellä oo mun käsissä. mut sit ku pääsen takas himaan, ahdistus haukkuu mua kaikesta siitä typerästä mitä tein ja sanoin, kun olin siellä.

sain mä viime viikolla ihan jonkun paniikkikohtauksenkin tapasen ruokakaupassa käydessä, ja niin ei kyl oo tapahtunu vuosiin. tuntu että yks äijä tuijotti ja seuras mua vihamielisesti hedelmäosastolla, koin et se suorastaan vainos mua, ja kun pääsin ulos kassan kautta, niin parkkipaikalla vaan romahdin kun istuin autoon ja itkin koko kotimatkan puolisolle sitä kuinka en tajuu mikä hemmetti mua taas vaivaa, kun just päästiin pms:n kirouksista yli. vissiin vähän liikaa paineita nyt joka suunnalta.

hirvee valitusvirsi, en jaksa edes ite lukee tätä.