olin äsken saunassa ja se oli ehkä virhe, koska tunnen nyt kuinka kylmä kipu alkaa jäykistää kehoa vähitellen reunoilta ja leviää vasemman puolen ytimiin.

eilen käytiin appivanhemmilla jonne en olis ollenkaan jaksanu mennä, koska särky ja väsymys alko jo aamukahvin jälkeen. mut on tiettyjä asioita joita kannattaa tehdä siks, et ne tekee jonkun toisen onnelliseks, ne on sille toiselle tärkeitä. jos anoppi ilostuu siitä että saa leipoa ja hössöttää meille ja sulloa mukaan pari kassillista ruokaa, onko sen mahdollistaminen nyt lopulta niin hirmunen uhraus pari kertaa vuodessa. otin vahvaa parasetamolia automatkalla ja se tehos sen verran et jaksettiin viipyä kylässä puolisentoista tuntia, ja sen jälkeen hakea kirsikkapuut taimistolta.

"siis onko sun jalka tunnoton?" kysyi appi kun ihmettelin kissaa mun hameen alla ruokapöydässä.

"eiku koko vasen puoli, päästä varpaisiin", viitoin.

"millon se tunto sitte palautuu?", anoppi tiedusteli taas kerran.

"ei sitä tiedä, tuskin koskaan", vastasin, "ja mä oon lakannu odottamasta sitä jo."

"ei susta kyllä yhtään huomaa sitä", appi muistutti, "oot niin ilonenkin aina!"

"iloinen on, kellä mieli vallaton...", tapaili anoppi.

niin. eihän sitä huomaa. ja oonhan mä iloluontoinen. en osaa teeskennellä yhtään jos oon huonovointinen, mut heti kun vaikkapa kipu helpottaa ja näen appiukon riemun kun pyydän siltä halausta (josta se joka kerta yllättyy, uudestaan ja uudestaan, koska kukaan ei taida koskaan halata sitä), mä oon oikeesti paremmalla tuulella. menomatkalla pidin silmiä kiinni ja yritin keskittyy vaan rauhottumaan kun harmitti, että väsymysaalto meinas taas viedä kaiken elämänhalun, ja särky vaan paheni koska se ei pitäny auton ilmastoinnista. mut yhtä monesti kun ihmiset uuvuttaa mua, ne myös yllättäen saattaa piristää.

jotenkin ihanan naiivia kuinka niin monet jaksaa uskoo et mun tuntoaisti palaa vielä joskus. ensimmäiset kuukaudet, ehkä vuoden, mäkin odotin sitä, sit optimistisesti toivoin sitä, myöhemmin epätoivoisesti janosin sitä, sit vaan yritin sopeutua. sit tietosesti lakkasin odottamasta ja toivomasta, ja elämä helpottu huomattavasti. jos tunnottomuus on hinta siitä et jäin henkiin, niin sit se on hinta siitä.

oon luopunu niin paljosta, et toi on ehkä lopulta se pienin seikka. eikä ihmisten kaa voi puhua esimerkiks siitä miltä tuntuu kun ei muusikkona voi kuunnella musiikkia, tai kuvataiteilijana jaksa maalata, koska ei ne vaan käsitä sitä. on helpompaa puhua fyysisistä vaivoista. tai siis. mä voisin hyvinkin puhua kaikille avoimesti siitä kuinka toivoin pitkään että olisin vaan kuollu sinä talviyönä, enkä jatkanu jämäelämää aivovammasena, mut useimmille muille ihmisille sellaset aiheet on liian vaikeita. voisin avautua kunnolla siitä kuinka paljon mua vituttaa kun mulle sanotaan aina uudestaan et näytän niin hyvinvoivalta ja normaalilta ettei musta ikinä uskois et oon se mikä oon. mut ihmiset vaivaantuu, ja mä vaivaannun, joten sivuutan sellaset valitushommat mieluummin. ihmisen on itsekin helpompi käsittää fyysinen väsymys tai kipu kuin psyykkinen. siks mä välillä edelleen toivon, et kunpa mun vammat olis näkyvämpiä. on raskas taakka olla vakavasti sairastunu, ja vielä raskaampi taakka olla tahattomasti näyttämättä siltä, et on vakavasti sairastunu.

ehkä mun kannattaa harjotella vaikeuksistani rehellisemmin puhumista taas vaikka tuolla uudessa kuntoutuksessa, koska oonhan mä itekin osa problematiikkaa siinä, et jätän sairastumiseen liittyvät mölyt mahaani. et oon se ilonen tyyppi - vaikka iloisuus on kyl olennainen osa mua myös. en kuitenkaan haluu olla luomassa vaikutelmaa, jossa kuvitellaan et vaikeista asioista on helppo päästä yli, tai että niistä ylipäätään täytyy "päästä yli". ei täydy. niistä tulee osa itseä ja muita. 

naistenpäivät alko onneks maanantaina ja heti oli helpompi olla. nyt ne on jo loppu. ennen niitä iho oli huonosti, hiukset oli huonosti, hampaat oli huonosti, kaikki oli huonosti. ruumiinkuvanhäiriö ei enää kykene viivasuorasti aiheuttamaan mulle oloa että oon ruma, en jaksa tarkkailla naamaani enää entiseen malliin, mut edelleen se ilmaantuu kuvioihin hormonien välityksellä ja pms tuottaa todella epämiellyttävän olon omissa nahoissa.

vasta nyt oon saanu muutenkin voimani takasin. vasta nyt maistuu ruoka normaalisti ja paino on alkanu nousta. koko huomenna päätökseen tuleva heinäkuu kului siis toipumiseen yhdestä selkkauksesta. ens viikolla jatkuu terapia. oisin varmaan selvinny nopeammin tunne-elämäni sekavuudesta sen läheisen retkahduksen jälkeen, jos oisin päässy tapaamaan terapeuttiani. mut pääasia lienee, et selvisin.

oishan se tietty kivaa välillä, et elämä ois jotain muutaki ku selviytymistä.

katoin ajatuksissani ulos ikkunasta ja tajusin et pihlajat on täynnä terttuja. näyttää tyrniltä.