kevät meinaa mennä ohi, koska kesä jyrää sen väkivaltasesti alleen. yön aikana nurmikko on kasvanu kirkkaan vihreäks ja kaikkiin puihin on revähtäny lehdet. hellelukemat, mitä hemmettiä. kevääääät älä mene pooooois.

mun reaktio: mustat sukkahousut, musta pitkä hame, musta pitkähihainen paita. ahdistaa, kun pitäis alkaa vähentää vaatetusta. en haluu paljastaa ihoani, enhän koskaan pidä edes t-paitaa julkisesti. niinpä näytän 1800-luvun lopun kartanolaiselta. terapeutti kysyi eilen, et ketä se satuttaa, jos mulla on mukava olo niin. nähtiin pitkästä aikaa livenä koska koronatilanne on helpottanu.

täytin jonkun naurettavan, kelan uudenlaisen kyselyn, johon kaikkien potilaiden täytyy vastata. siinä kysyttiin muunmuassa, et onko mulla ollu väkivaltasia ajatuksia muita kohtaan viimesen viikon aikana. lähes kaiken aikaa - usein - toisinaan - ei lainkaan. hihiteltiin, kun mun teki mieli vastata kaikkiin jotain melko törkeetä koska töissä on ollu niin raskasta.

sain kotitehtäväks jatkaa sen miettimistä, et mitä aitoja tunteita muistan rakkaan äitini osottaneen kotona. oli todella vaikee löytää mitään, koska esimerkiks kaikki positiivinen tai neutraali on aina ollu sille liioteltua show'ta, jolla on joku muu agenda kuin vilpittömien tunnetilojen ilmaiseminen. tottakai ymmärrän et vaikkapa raivon ja väkivallan takana on oikeesti hätä, pelko, neuvottomuus, mut siihen se sit jääkin.