hienosti piti mun päätös ottaa taukoa lukemisesta: luin viime viikolla kolme kirjaa loppuun ja neljännen kokonaan kannesta kanteen. pentti saarikosken jättämä tyhjiö oli liian iso, en malttanu.

olin kaikinpuolin niin väsyny jätelavan täyttämisestä (tyhjennettiin alakerran koko jättiverstas ja kaks autotallia kaikesta turhasta ja sitä turhaa kertyi 1380kg), etten kyenny väliaikoina muuta kun makaamaan. mutta, koska mä oon mä, niin luin samalla, ettei vaakatasossa vietetty aika menis täysin hukkaan.

kirjaston lainakirjojen päälle luin hetken mielijohteesta patricia highsmithin novellikokoelman hiljaa, hiljaa tuulessa, kun löysin sen ateljeeta siivotessa. en oikein tiedä millasta psykologisen jännityskirjallisuuden kuuluu olla, mut tarinat oli 1970-lukulaisuudessaan ihan viihdyttäviä, osa pikemminkin absurdeja kuin jännittäviä. ainakin unohdin todellisuuden siksi päiväksi. eilen lainasin kaks saarikosken päiväkirjaa, toinen sijottuu dublinin matkalle v. 1968 ja toinen ruotsiin 1980-luvulle, jälkimmäisen oon lukenu kymmenisen vuotta sitten. vihdoin sain käsiini myös eeva kilven kuolinsiivouksen, ja se on pian luettu. kilven 2010-luvulla julkasemat teokset on enimmäkseen lyhytsanaisia muistiinpanoja. harmi sinänsä, mutta suotaneen se pian satavuotiaalle ladylle.

olisin lainannu vaikka mitä muutakin - tai siis oikeestaan haluisin kaikkein mieluiten muuttaa kirjastoon asumaan - mutta menin sinne hetken mielijohteesta eikä mulla ollu mukana kassia johon olis mahtunu enemmän.

uy78a.jpg

en oo vielä läheskään kunnossa kuun alkupuolen ihmissuhdeasioiden jäljiltä. enkä sen jäljiltä kuinka nopeesti kykenin syöksymään itsetuhoon, kuinka ohuelti tähän elämään oon kiinnittyny. useimmiten tuntuu etten ollenkaan. oikeestaan musta on aina tuntunu siltä, etten kuulu tänne. leijun ilmassa, irrallaan kaikesta, valmiina häipymään millon tahansa. mulla ei oo koskaan ollu perhettä, siitäkö se johtuu? ei mitään mihin ankkuroitua. paitsi itseni, ja voidaan ihan yhtä hyvin painua lopullisesti pohjaan kuin haahuilla päämäärättömästi ulkopuolisena.

mua myös pelottaa edessä oleva elämänmuutos, eli oikeaan työelämään suuntaava intensiivinen kuntoutus ja siihen sitoutuminen. ensimmäinen jakso on kahden viikon täyspäiväinen kokonaisuus. enhän mä oo tehny sellasia päiviä vuosikausiin. mun pitää nukkua joka päivä jossain välissä, että selviän. mun pitää jaksaa ihmisiä. mun pitää sietää ylikuormitusta ja paniikkia. mun vaan pitää. ensimmäinen työharjottelu alkaa jo syyskuun lopulla. jaa'a, mitähän mistään tulee. mä koen edelleen olevani masentunu.

noh. oon kertonu kaikki mun ongelmat hakemuksessani (ja niitä tuki neurologin ja terapeutin lausunnot), ja vielä syvemmin näissä lisäkysymyksissä joihin piti vastata, ja joiden perusteella kuntoutus suunnitellaan. kirjotin kohtaan toiveet: "toivon erityistä tukea psyykkisessä jaksamisessa, sillä odotan itseltäni usein liikoja vakavasta sairastumisesta huolimatta, ja stressaannun herkästi". nytkin stressaan tässä turhaan asioita jotka ei oo vielä tapahtunu, eikä välttämättä koskaan tapahdu. mulla on hyvänen aika vielä kaks viikkoa lomaa, eikä mitään hätää. sitä vartenhan mä pääsen tonne, että opitaan, mitkä mun jaksamisen tasot on, onko mua kannattavaa kuntouttaa osaks tuotteliasta yhteiskuntaa.

vähintä, mitä haluisin kyetä tekemään, olis kokemusasiantuntijaksi kouluttautuminen. että tästä kaikesta paskasta vois olla edes jollekin muulle apua.

mulla on pms, mikä onkin aina yhtä rattosaa koska ahdistus voimistuu ja myös aivovauriot oikein aktivoituu. näen taas tosi paljon harhoja ja vasen puoli tuottaa myös harha-aistimuksia (kylmät, kiristävät aallot nuolee raajoja ja tunnen vähän väliä et joku koskettaa mua vaikka ketään ei oo missään) ja selittämätöntä särkyä. kunpa naistenpäivät ehtis alkaa ennen kuntoutusta, et neuroottiseks äityvä tunne-elämä rauhottuis.