unessa olin retriitissä jossa kelluttiin alasti vesiammeissa vatsallaan, koska lillumisen piti poistaa traumoja. mulla oli oikeiden tatuointieni sijaan aanelosen kokonen tatska alaselässä. siinä luki RAJA. ehkä näytin pebaa sadistiselle äidilleni joka kellu läheisessä ammeessa.
en yleensä kaipaa aurinkoa koska en pidä kesästä, eikä sää suoranaisesti vaikuta mielialaan. se korkeintaan korostaa sitä tunnetta mikä sattuu sillä hetkellä olemaan. tänään petyin kun ennusteiden vastasesti olikin tosi harmaata koko päivän. masennus tuntu painavan entistä raskaampana märkänä vilttinä hartioilla. lisäks sen jatkuva tiedostaminen ja ilmaisu (puolisolle tai päiväkirjassa) syventää sitä, tekee musta todella ankeen ja itsekeskeisen ihmisen.
kävin ateljeekämpällä soittamassa pianoa, siellä oli tosi koleaa aamupäivällä. pitää vissiin ens käynnillä ajastaa yölämmitys jo päälle. tapailin koskettimilla jotain cis-mollikamaa, sain muutaman nuotin ja soinnun riipusteltua paperille. ei toivettakaan että kykenisin säveltämään tai soittamaan siten kuin ennen aivovammaa, mut koska en ainakaan ala suoraan itkeä kun istuudun pianon ääreen, ei se tunnu enää pelkältä ikävältä ajantuhlaukseltakaan. oon avoimempi ajatukselle, et edes yritän.
eka vuosi sairaalasta pääsyn jälkeen oli kamalaa: musiikki oli järkyttävää kohisevaa melua, josta ei erottanu mitä helvetillistä ääntä se on. oli pyydettävä aina sammuttamaan radio julkisessa tilassa koska se aiheutti niin pahan olon. jossain kohtaa aloin tunnistaa kappaleita lyriikoista vaikken kuullu melun seasta melodiaa. toimintaterapeutti laitto mut harjottelemaan kuuntelua siten et lisäsin altistusta radiolle muutamalla minuutilla joka päivä. vuosi vuodelta oon pikkuhiljaa alkanu muistaa tuttuja biisejä ja välillä kyenny soittamaan vähän - myös kitaraa - mut laulaa en osaa vieläkään kunnolla.
tosi outoa elää entisenä tuotteliaana muusikkona siten ettei oikeestaan hahmota mitä musiikki on, miltä se todella tuntuu. määritelmä amusia = kyvyttömyys ymmärtää musiikkia kuvastaa tilaa tosi hyvin. mä erotan ääniä ja pystyn useimmiten sanomaan onko ne duurissa vai mollissa, mut kaikki tulee vähän kuin korvatulppien läpi ja pientä epävireisyyttä en huomaa. luontainen kaipuu musiikin pariin on myös poissa. oon kuunnellu musiikkia, siis ihan varannu aikaa siihen että laitan jonkun biisin soimaan, viimeks joskus tammikuussa. mä en yksinkertasesti muista että sellastakin on olemassa. musiikki oli puolet mun elämästä, siks tää on niin käsittämätöntä. kuin kieli jota on aikanaan puhunu sujuvasti mutta joka on lähes täysin kadonnu päästä.
itse asiassa oikeessa ohimolohkossa sijaitsee visuaalisuuden ja musikaalisuuden lisäks myös kielelliset taidot, joten jos olis käyny oikein huonosti, olisin menettäny sekä musiikin, taiteen että kirjallisuuden. tällä hertaa lamaantui "vaan" kaks kolmesta mun elämäntarkotuksesta.