yritän välillä kirjottaa jotain mikä ei mee pelkästään duunia varten. pää on (kognitiivisesti) ihan täynnä atooppista ekseemaa ja omegarasvahappoja ja muita ihonhoitoaiheita. laskin että oon kääntäny nyt koko urakasta (19 artikkelia) reilun neljänneksen tässä parin viikon aikana. kääntämistyö on edelleen tosi kivaa, eikä uuvuta mua kuin hetkellisesti. tauon jälkeen huomaan et oon taas avannu kansion ja jatkan kirjottamista. hommat sujuu melko joutuisasti koska sanasto alkaa olla niin tuttua tässä vaiheessa. alkuun tollanen tiede- ja terveysaiheinen teksti oli osittain ihan uutta sisältöä mulle, mut nyt osaan jo käyttää luovuuttani ja musta on tullu parempi kehittämään synonyymeja ja muuta vaihtelua kieleen.

koska kaikki tapahtuu etänä ja mulla on liukuva työaika, kirjotan tai maalaan tai valokuvaan aamupäivät kun on niin valosaa kuin nyt on, eli ei varsinaisesti, sit pidän lounas- ja päikkäritauon, ja myöhemmin jatkan kirjottamista. mulle sopii oikein hyvin tällanen järjestely, et voin tehdä itsenäisesti asioita.

huomaan kyl et vähän kaipailisin ihmiskontakteja joita entisessä harkassa oli. kaipaan sitä boostia jonka siitä sai, sitä hyvää mieltä ja mielekkyyttä, merkityksellisyyttä omasta duunista.

vituttaa tää koronatilanne, kun mulla oli päässäni jo melko selkeänä jatkumona alkuvuoden asiat, mut voi olla että ne täytyy muuttaa kokonaan. en mä haluais mennä ottamaan turhia riskejä ihmisläheiseen työhön, koska en jaksa elää sen jatkuvan huolissaan olemisen kanssa. mun sydän haluis päihdepuolelle auttamaan muita, mut järki sanoo toki, et jatkaisin tässä nykyisessä paikassa, koska ei tarvii matkustaa julkisilla eikä olla missään joko ffp2 tiukasti naamassa tai pelätä juoda edes kahvia sisätiloissa. käsittämätöntä ettei rokotekattavuus vieläkään näy missään, päinvastoin.

kaipa asiat selkiytyy joululomien aikana sitte, se, et paheneeko omikronhommat ja onko tälle nykyiselle yritykselle tarpeellista jatkaa mun sopparia.

maalasin eilen pitkästä aikaa isoa työtä, ja vaikka se oli tosi kivaa, muistin taas kuinka laaja mun aivovaurio on. miks unohdan sen aina? vaurio on vauvan nyrkin kokoinen visuaalisella alueella - siellä on tyhjä kohta josta on tuhoutunu aivokudos jonka tilalla on vain nestettä - ja sit mä ihmettelen et miten voin olla totaalisen uuvuksissa kolmen vartin jälkeen. edes sosiaalinen kanssakäyminen ei väsytä mua yhtä nopeesti kuin visuaalinen työskentely. maalaus kuului vähän niinku harjottelun yhteen tempaukseen, mut mun täytynee huomenna etäpalaverissa kertoo, et ehkä parempi et keskityn muihin luoviin juttuihin nyt.