ahdistukset ja panikoinnit loppu siihen et pulpahdin verta, kuten aina. melko turhaa edes vatkata enempää tunnetiloja sillon kun on pms, koska ne on vääristyneitä, liioteltuja.

perjantaina juteltiin kokouksessa tarkemmin siitä miks lopetan ja selvispähän samalla et sieltä on lähdössä moni muukin: poistumaa on siinä määrin, et hallinnollisiin tehtäviin jää tasan kaks ihmistä, ja sillä ei kyllä kovin aktiivista järjestötoimintaa pyöritetä. kukaan ei jaksa enää, vapaaehtoset ei haluu kantaa vastuuta, rahat ei riitä, motivaatiota ei oo. valitettavasti mulle on monet sanonu yksityisesti et mä oon ainoo johon ne luottaa, ainoo syy miks ne jaksaa osallistua. eli mun imussa ilmeisesti lähtee vuodenvaihteessa paljon työntekijöitä, arjen apukäsiä ja päiväkävijöitä. se on kai kuvaava tilanne parin vuoden ajalta - lähes kaikki hyvä meninki (ryhmätoiminta, uusien jäsenten saaminen, kontaktit yhteistyötahoihin) on ollu yksin mun harteilla, ja siks mä olinkin niin uuvuksissa. puheenjohtaja sano et mä oon ihmisiä yhdistävä tekijä, joukkojen kokoaja, koska mulla on niin hyvät sosiaaliset taidot (en ois ikinä voinu kuvitella vaikka viitisen vuotta sitten et saisin tollasta palautetta työelämässä, koska oon omasta mielestäni aika omituinen ja sosiaalisesti mitenkuten itseoppinu). kaipa hajaantuminen on siis väistämätöntä, jos se tiivisty yhdessä kokouksessa noin selkeesti. ahdistus vaihtu jonkinlaiseks surumielisyydeks, ilmassa oli jäähyväisten tuntu, ei pelkästään mun lähtemisen vuoksi vaan koko järjestön perustan ja tulevaisuuden. mut jos yleistilanne on sinnittelyä jo valmiiks (mun edeltäjät huokas jotenkin huvittuneesti että "no kiva jos joku jaksaa vielä yrittää..."), ei parin ihmisen voimin kertakaikkiaan voi pelastaa hukkuvaa laivaa. mun optimismi kesti puoltoista vuotta ja sit havahduin siihen et hetkinen, kiinnostaako täällä ketään muuta oikeesti mikään? nyt yhden kolmanneksen ajan tästä uudesta sopparista huomasin omankin motivaationi romahtaneen, joten oli pakko tehdä tää päätös.

huomisaamuna lähetään aikasin sienimetsälle ystävän kanssa. tatteja on ainakin ihan kauheesti, toivottavasti myös kantarelleja. jos kyseessä ois joku muu sovittu sosiaalinen meno paitsi just tää ihminen, tuntuis sunnuntain tuhlaaminen rasittavalta velvollisuudelta, mut nyt odotan innolla laatuaikaa luonnossa. kyseessä on ihminen joka on myös sairastunu vakavasti joitain vuosia sitten (pitäis olla kuollu niinku munkin), joten sen kans voi puhua oikeista isoista asioista, ulvoa vedet silmissä sysimustan huumorin hedelmille - tai ihan yhtälailla olla hiljaa metsässä. meillä kummallakaan ei oo aikaa tai kiinnostusta ylläpitää enää yhtään turhanpäiväsiä ihmissuhteita. tää nainen odottaa tällä hetkellä kahden eri syöpätutkimuksen tuloksia ja tarvii ehdottomasti vähän mielenhoitoa ja aikaa poissa yksiöstään.