en oikeen tiiä mitä muuta tehä kun nauraa: en oo koskaan nukkunu yhtä huonosti kuin viime yönä. ehkä pitäis huonosti nukkumisen sijaan puhua erinomaisesta valvomisesta tai ennätyksellisestä nukkumisen yrittämisestä. tuskailin unettomana 1:50-7:00. miten kukaan edes osaa kieriskellä sängyssä noin monta tuntia?! pakko myöntää et jonkinlainen naurettava saavutus toikin tähänastisessa elämässä on!

ei auttanu lääkkeet eikä mitkään muutkaan keinot. torkahdin tunniksi ennen kellonsoittoo, keho varmaan vaan luovutti lopulta. ärsytti herätä, koska näin unta mielettömän kauniista koikarpista, joka ui mun soittaman pianokappaleen tahdissa. sen punainen pyrstö oli tosi pitkä kuin mekon laahus, siinä oli kultasia ja hopeisia paljetteja. se saatto olla ihminen kalapuvussa. mä olin just alottamassa laulamisen siinä pianon ääressä.

mut pakko oli nousta, ja jollain käsittämättömällä pimeällä energialla mä selvisin tästäkin koulutuspäivästä. huominen pitää vielä jaksaa, sit voi koomata koko viikonlopun himassa. en oo uskaltanu juoda kahvia puolenpäivän jälkeen että edes viimesen yön saisin onnistumaan - mut näinhän se ensimmäinenkin kuntoutusviikko meni. vasta vikana yönä nukuin kuin ihmiset.

nyt kun kamat on pakattu ja huone siistitty niin et voin aamupäivällä sen luovuttaa, mua vaan naurattaa nää nukkumissekoilut. oon kääriytyny villasukissani tän VAMMASEN peiton alle, jonka liukas pussilakana ei pysy hetkeäkään sen ympärillä oikein, vaan toimii sensijaan jonkinlaisena pesukoneen rumpuna paiskaten peiton aina toiseen päähän niin että lopulta ihmisen suojana on AINA pelkkä ohut lakana jonka alla takapuoli JÄÄTYY.

menikö hieman hermot siinä viiden tunnin pesuohjelmassa vatkatessa. oma koreografiansa oli juomassa ja pissalla ramppaaminen valoja sytyttämättä. ja piti yks kirotun banaanikin pimeessä syödä! nyt mä vaan hihittelen yksin täällä sille kaikelle säätämiselle ja mietin, et miltähän se näyttäis valvontakameran nopeutettuna tallenteena.

mut vakavampiin asioihin. huomasin tänään et mä taidan olla ainoo motivoitunu osallistuja täällä, ja tuli yhtäkkiä aika yksinäinen olo. kolme ihmistä puhuu jo kokonaan luovuttamisesta ja muut on ollu poissa koko viikon. kaks lähti keskenkaiken kotiin, yks kertoi ettei meinannu tulla ollenkaan tälle viikolle, mut tuli nyt kuitenkin kattomaan, ja päätti että ens viikon jättää väliin.

mä ilmestyin tänne sillon elokuun alussa kauhuissani ja jaksamistani peläten, ja tässä sitä ollaan, aivan zombina tällä hetkellä, mut helpottuneena siitä, et oon jo nyt saanu niin paljon aikaan kuin oon. mulle tää on antoisaa. ja mulla on suunnitelmat lähitulevaisuudelle olemassa. oon yrittäny tsempata kaikkia muitakin, kysellä eteneekö niiden hommat, ehdottanu harkkapaikkoja, koettanu myös siinä sivussa luoda huumoria ja ryhmähenkeä, mut tänään yhtäkkii tajusin ku kävin vessassa yhden luennon tauolla, et kukaan ei oo kertaakaan täälläollessa kysyny multa mitään, edes mitä kuuluu, näiden 1,5 kuukauden aikana. se ei haittaa, mä oon ihan mielelläni vaiti omista asioistani, mut mietin, et oonko mä taas ainoo joka on kiitollinen tästä mahiksesta ja pitää meitä kaikkia erityisinä - päästä nyt täysin ilmaseksi asiantuntijoiden oppiin näin kauniiseen paikkaan. täällä on meidän käytössä uravalmentaja, toimintaterapeutti, fyssari, sairaanhoitaja, sosionomi, psykologi, lääkäri ja vertaistukiohjaaja, jotka kaikki uhraa tuntikausia meidän motivoimiseen elämässä eteenpäin. tästä saa huomattavasti parempaa päivärahaa kuin pelkkänä työttömänä, ja tää antaa taloudellisen turvan myös työharjottelujen ajalle. täällä oppii itsestään ja taidoistaan ja työelämän meiningeistä tosi paljon pähkinänkuoressa, ja siinä sivussa saa aikasiks ajantasasen CV:n ja uusia duunikokemuksia. on olemassa koko tää iso turvaverkko, joka pitää meistä huolen, jos harjottelussa tulee vaikkapa ongelmia jaksamisen kanssa. täällä saa majottua ja ruoka on ilmaista ja erinomaista. ja sit jotkut tuntuu ottavan tän kaiken itsestään selvänä. tai ainakaan niiden mahdollinen loistavan tilaisuuden arvostus ei näy niistä mitenkään ulospäin, toisin kuin musta. ehkä sit lapsellisesti oletan että se innostus tarttuis muihinkin ja kun se ei tartu, tunnen itteni jotenki tyhmäks.

mulle tulee hyvin samanlainen olo kuin kuntouttavassa työtoiminnassa, jossa mä heti alussa olin ihan innoissani siitä, et saan oppia uutta eikä mun tarvii maata yksin himassa. mitkä resurssit, mitkä mahikset, mitkä tilat, mä ajattelin. maaleja, työkaluja ja laitteita - kokkeja, puuseppiä ja ties mitä verhoilijoita talo täynnä - ja mä saan vaan tulla tänne tekemään kaikkee kivaa! ja sit mulle vittuiltiin muiden osallistujien puolelta, että "no toi nyt on tollanen alkuvaihe, se menee kyl ohi eikä suakaan sit enää kiinnosta mikään". ja sit yhtäkkiä mä en enää saanu tehdä töitäni rauhassa vaan olin muuttunu joksikin ajankäyttöobjektiksi niille jotka tuli sinne vain siks että oli pakko. mä olin väline niiden työnvälttelyssä. niiden motivaation puute oli ainoa joka multa söi motivaatiota.

nyt on samalla tavalla jotenki surullinen, pettyny ja yksinäinen olo. mut kuten kuntouttavassa duunissa, en tässäkään asiassa aio silti menettää omaa "työmoraaliani" enkä innostustani ainakaan sen takii, että jään kiitollisuuteni kanssa keskenäni. harmittaa vaan, et se hetkellinen yhteisöllisyyden tunne joka ilmeisesti vain mulle jäi, on täysin kadonnu etäjakson ja tän viikon aikana. odotin et täällä ollessa se yksinäisyyden tunne hälvenis jota välijaksolla tunsin, mut taas mä oon yksin.

mutta: huomenna mulle soittaa yhden järjestön koordinaattori, eli toivon mukaan tiedän pian tarkemmin, milloin niiden vertaistukiohjaajakoulutus alkaa.

nukkumattomana on kyl otsikon mukasesti vähän ylikuumentunu olo, kroppa käy jollain magmalla. viilennän päätäni kattomalla hieman oikeudenkäyntiä, jossa syyttäjä edelleen jatkaa loppupuheenvuoroaan ja osaa tehdä sen sekä viihdyttävästi että asiantuntevasti. ihailen sen intohimoa ja omistautumista.

löytäispä itekin sen duunipolun, jossa pääsis toteuttamaan koko potentiaaliaan.