kunpa tänkaltaset pms:t jatkuis koko talven. kaamosmasis saa mieluusti kantaa hormonikimppua pehmeänharmaassa sylissään. oon väsyny ja vaisu, eikä ruoka maistu, mut nukun hyvin enkä jaksa murehtia neuroottisesti mitään ylimäärästä.

sekä ahdistuksen että masennuksen kourissa ihmisen itseluottamus on menetetty, mut masennusta on helpompi sietää, koska se on luovuttamista - passiivinen olotila. ahdistus on rasittavaa,  aktiiviseen toimintaan pakottavaa pyrkimistä jonka läsnäollessa tulee tehneeks virhearvioita ja esimerkiks puhuneeks ohi suunsa hermostuksissaan. siitä sit seuraa lisää ahdistusta. masentuneena antaa itestään minimin, joten ei tarvii etu- tai jäklkikäteen vaikeilla turhia.

viime viikko tais olla kaamosmasennuksen aktivoitumista ja eilen alkoi varsinainen pms. halvaantunu puoli suuttu jo aamulla siitä että laitoin eri maiharit kuin viime viikolla ja on kipuillu siitä asti. puolivälissä työpäivää romahti itsetunto enkä ois jaksanu tehdä enää mitään, mut mälsäilin läpi väkisin. tänään pidin etäpäivän koska tuntu, etten jaksa kohdata ihmisiä. järkättiin terapiakin puhelimitse. en ois halunnu poistua kotoa ollenkaan, eikä onneks siis tarvinnu.

nukuin pitkästä aikaa yksin ateljeella viime yön. rupes tympäännyttämään kotitalon samat sisäseinät. ilta, yö ja päivä yksin ateljeella ilmeisesti helpotti, koska nyt en enää vihaa tätä sänkyä jolla istun kotona. ehkä tarvitsin vielä suurempaa hiljasuutta, senkaltasta jonka saavuttaa vain olemalla täysin yksin.

olin sunnuntaina järjestön kanssa asunnottomien yössä edustamassa meitä. ruumiinkuvanhäiriö yritti parhaansa mukaan estää mua menemästä, mut meninpä silti, ja tulin parempivointisena takas. toivottavasti tää kokemus auttaa uskaltautumaan myös itsemurhan tehneiden muistopäivään. ja pitämään siellä puheen. mul on sellanen fiilis et mun täytyy rohkaistua tekemään niin - lukuisista syistä. oon ottanu sen tavotteekseni. se on mun mielessä eräänlainen tulikoe.

johan mä yhden jättimäisen tavotteen oon kohta saavuttanu: kirja numero 52 on nyt miltei puolivälissä. eli 52 viikkoa, 52 kirjaa toteutuu ihan just. en ois ikinä vuos sitten uskonu et kykenen tähän. tänkertanen helmet-lukuhaaste vaikuttaa tosi tylsältä, mut ehkä yritän koostaa senkin, koska ne 50 kirjaa on jo takanapäin.

luen pamela "cupcakes" woodin muistelmaa charles bukowskin kanssa eletyistä ajoista. hauska ja mielenkiintonen tekele tää bukowskin punapää.

vaalensin tummaa tukkaani viikonloppuna koska en enää viihtyny entisessä. lopputuloksena on karamellin värinen pitkä kuontalo. epäilen et mun kuuluu olla tän värinen, koska aina kun näytän tältä, olo on kotoisampi. iskän puolella kaikilla on tää setti: ruskeet silmät, punaset hiukset ja pisamia. sanoisin, et bukowskilla on tässä nyt kaks punapäätä häärimässä ympärillään.

vasen puoli särkee ja käsi haluaa kiertyä spastisesti nyrkkiin. jalka tuntuu siltä niinku se olis nilkasta poikki kuin jonkinlainen lahoava oksa. hormonit aktivoi aivovaurion. kehoni ei ole minun. tilanne vaatii jäätelöä.