vastasin johonki työelämäbarometriin ja tulos viittas työuupumukseen. kuulostaa aivan totaalisen naurettavalta, koska oon osa-aikaduunissa. mut myönnettävä on, etten pysty irtautumaan työtehtäviin liittyvistä ajatuksista vapaa-ajalla enää ollenkaan. jätin esimerkiks taas tänäiltana taidekurssin väliin ku en ois edes jaksanu kävellä himaan töistä.
vittu ku en osaa sanoo ikinä ei ennen ku on liian myöhästä. ja vittu ku en osaa vieläkään tajuta et mulla on laaja aivovaurio. se on niin laaja, et jos vuoto ois tapahtunu nukkuessa, oisin kuollu. mun kallo on edelleen lommolla leikkauksesta.
toimintakyky ei tuu koskaan olemaan sitä mitä se oli ennen, saati työkyky. mä oon kuntoutuja. mä en voi jatkaa näin vaan ne rajat on pakko kyetä piirtämään. kuka ne piirtää jos en minä? kuka muistaa etten voi tehä toimistolla kolmen ihmisen samaan aikaan pyytämiä asioita (kato tää, kopioi tää, mites tää), jos en muista sitä itekään? miksen mä sanonu niille että yks asia kerrallaan kiitos? tai laittanu ovee vaan kiinni hetkeks? otin mieluummin paniikkikohtauksen ja siitä seuranneen itsesyyttelyn.
turha mun sit ihmetellä miks pitää melkein itkuu vääntää kotipihaan päästyä, kun kaikki ympärillä tuntuu romahtavan. todellisuudessahan kaikki ympärillä vaan jatkaa kiihtymistään - ne ihmiset asioineen joita ne multa haluaa - ja mä romahdan siinä keskellä.
helvetti et oon vihanen itelleni just tällä hetkellä. ja tällasilla hetkillä toivon et vuoto ois nimenomaan tapahtunu nukkuessa. olisin saanu kunnon opetuksen ja lakannu olemasta SELLANEN KILTTI TYTTÖ, koska olisin kuollu.
(kyllä, se yks tyyppi joka sano mua sellaseks kiltiks tytöks on alkanu käyttää sitä hyväkseen.)
