jäin ylitöihin koska halusin hyödyntää viimesen päivän ikinä jollon saan taatusti olla aivan yksin ilman keskeytyksiä. täytin itelle asettamani tavotteet hommien suhteen. oli sen puolesta miellyttävä duunipäivä. nyt käyn enää kerran viikossa heinäkuun loppuun, näillä näkymin. se ammatillinen jatkokuntoutus saattaa viivästyä jos meitä hakijoita on liian vähän, ja sit täytyy miettiä uudelleen. keskustelin duunipaikan kuntoutusohjaajien kanssa etäpalaverissa ja ne otti ihanasti huomioon kaikki mun haasteet ja huolet, kuten väsymyksen. saan myös apua kuntoutusrahan ynnämuun byron kanssa. oon kiitollinen kaikesta siitä ymmärryksestä ja ajasta jonka ne on mulle suonu.

mut tossa yksikössä on nyt kaikkee outoa musta riippumatonta taas meneillään, ja se sekottaa päätä. osa meistä on ollu jo pitkään vähintäänkin ristiriitasessa asemassa siellä, eikä oikein tiedetä mitä pitäis tehdä vai ollako tekemättä mitään. on kysymysmerkki tietääkö ylempi taho tiettyjä tosiasioita, eikä vaan reagoi, vai onko ne täysin sokeita. onneks mun ei tarvii olla siellä konkreettisesti enää paljoa. käytännössä voin siis olla tekemättä asialle mitään, ja se toisaalta helpottaa, mut toisaalta ärsyttää, koska mun mielestä totuus pitäis paljastaa kaikille. samaan aikaan mulla on kuitenki vatsanpohjassa haikeus tän aikakauden lähestyvästä päättymisestä, monellakin eri tasolla.

no mutta, katotaan viikko kerrallaan. nyt mulla on tässä välissä viis päivää vapaata, jotka käytän todennäkösesti ateljeella maalailuun.

en edes jaksa kirjottaa kaikesta kovin tarkasti, on ollu pitkä päivä, pitkä viikko, vaikka se on vasta puolessa. ehdin saada vielä yhden kunnon raivokohtauksen tän erään läheisen päihteidenkäytöstä maanantaina. kohtauksen josta en oo ollenkaan ylpeä, koska en osannu itekään käyttäytyä aikuismaisesti, kun kaikki näiden viime viikkojen - kuukausien, vuoden - aikana koettu turhautuminen ja pelko vaan ryöpsähti suunnittelematta ulos ja vielä julkisesti. jo sen vuoksi oon halunnu sulkee yhteydenpitokanavat, koska en tienny kuinka ite reagoisin. ilmeisestikään en kovin hyvin.

siitä huolimatta sain äärimmäisen liikuttavan käsinkirjotetun kirjeen (vilpittömän anteeksipyynnön ja rakkaudenosotuksen), ja arvostan sitä elettä suuresti. kirjeen kirjottamista en voi estää, vaikka kaikki muut fyysiset ja digitaaliset väylät voinkin tukkia. ollaan itketty silmämme turvoksiin ja sydämemme auki. silti tilanne on mahdoton, eikä voida enää auttaa toisiamme, ei voida palata entiseen.

kaikki nää tunteet ei vaan mahdu muhun. oon samaan aikaan täynnä kaiken voittavaa rakkautta ja empatiaa ja pohjatonta surua ja menetyksen tuskaa, kuitenkin myös helpotusta, tietoa siitä et kaikki menee just niinku sen kuuluu mennä, kaikki on ihan hyvin lopuksi kunhan tästä vaan raivataan taas reitti lävitse; oon täynnä about kaikkia tunteita, about kaikkea kohtaan. olo tuntuu turvonneelta, emotionaalisesti. pieni neulanpisto ja valahtaisin nestelammikoksi lattialle.

haluun lopettaa tän päivän ja alkuviikon kuitenki positiiviseen nuottiin, kirjaimellisesti.

aivovaurio aiheutti mulle, pianistille ja ikäni säveltäneelle ja laulaneelle muusikolle amusian (kyvyttömyyden ymmärtää musiikkia). nykyään kestän jo kuunnella musaa, vaikken aina tunnista kappaleita heti tai muista edes omia sävellyksiäni, mut en kovin mielelläni laula tai soita. amusia on mulle valtava menetys ja kipee asia. kun tajusin sen realiteetit noin kuukauden kuluttua sairaalastapääsyn jälkeen, istuin pianon ääressä, syleilin sitä ja itkin pää koskettimilla.

tänään työpaikan yks iso tila alakerrassa oli täysin tyhjä, mä olin yksin, ja aloin hyräillä yhtä lempibiiseistäni koska olin hyvällä tuulella. hapuilin pala palalta miten se lauletaan. se on kaunis melankolinen balladi josta jopa mun edesmennyt kissa tykkäs ja lauloi mukana jos mä lauloin. en oo avannu ääntäni noin kahteen vuoteen, edes kotona en kehtaa laulaa kun en tiedä mitä suusta tulee, oonko kadottanu nuottikorvani lopullisesti.

mut mä lauloin ensin hiljaa kokeillen ja sit vähän kovempaa

i've been believing in something so distant

as if i was human

and i've been denying this feeling of hopelessness

in me, in me...

ALL THE PROMISES I'VE MADE

JUST TO LET YOU DOWN

YOU BELIEVED IN MEEEE

BUUUT IIIIII'MMMMM

BROOOKEEEEEENNNNNN

lol - ja pysyin nuotissa. siitä eteenpäin en muista sanoja enkä oo varma sävellajista. mut tää riitttää. tiedän et osaan.